Koko talous kärsii epidemiasta, mutta ravintola-ala on vapaassa pudotuksessa: yksikään yritys ei ole turvassa ja ennusteet tulevasta ovat kylmääviä.
Kyse ei ole vain työpaikoista, konkursseista ja henkilökohtaisista tragedioista. Lopullisen sulkemisuhan alla on niin merkittävä osa alan yrityksistä, että kyse on myös kaupunkien tulevaisuudesta – niiden sielusta ja sykkeestä.
Nopeasti pinnalle noussut noutoruokakulttuuri on vain hetken lääke, joka ei ravintola-alaa ja kaupunkeja pelasta.
Kaupunki, jossa vastaan tulee vain työmatkalaisia ja Wolt-kuskeja, ei ole enää kaupunki, vaan moderni orwellilainen dystopia.
Helsinki oli jo ennen epidemiaa tuulinen kaupunki enkä halua edes kuvitella, miltä sen tuuli tuntuu, kun yli puolet kahviloista ja ravintoloista on poissa. Ja tietysti Helsinki on vain yksi kaupunki muiden joukossa.
Elävä kaupunki tarvitsee monenlaisia palveluja ja tarjontaa, tai muuten se kuihtuu ja kuolee autioiksi asumalähiöiksi. Kaupunkien sykettä ylläpitävät pienet ja suuret toimijat; kahvilat ja ravintolat, kapakat ja keikkapaikat sekä yökerhot ja snägärit.
Vaikka elämä biologisessa merkityksessä tulee jatkumaan, miten käy kaupunkielämälle ympäri maailman?
Valtiotasolla olemme jo nähneet erilaisia reagointitapoja kriisiin.
Osa tekee kaikkensa ratkaistakseen ongelman ja estääkseen pahimman mahdollisen skenaarion toteutumisen. Osa on hidastellut, sulkenut silmänsä ja leikkinyt ettei ongelmaa ole. Kriisi on jalkautunut erityisesti kaupunkeihin ja erot toimintatavoissa tulee erottamaan menestyvät häviäjistä; osa kaupungeista reagoi ajoissa ja osa tajuaa asian vakavuuden aivan liian myöhään. Nyt jos koskaan on aika osallistua paikalliseen päätöksentekoon.
Kaupunkien tulee antaa kaikki mahdollinen tukensa nykyisille toimijoilleen. Ravintola-ala on tunnettu luovista hulluistaan, mutta jos annamme yrittäjien vuotaa kuiviin, menetämme enemmän kuin vain ravintolat ja palvelut.
Jos epäonnistumme vastamaan yrittäjien avunhuutoon, montako Gröniä, BasBasia, Berthaa ja Kaskista jää perustamatta tulevaisuudessa? Jos yksi epidemia voi viedä koko elämäntyön alta muutamissa viikoissa eikä toimivia apuja ole odotettavissa, mitä se kertoo yhteiskunnastamme ja sen päättäjistä? Kuka haluaa yrittää sellaisessa maassa ja kaupungissa? Eivät ainakaan he, jotka olisivat siihen parhaiten soveltuvia. Hulluudellakin on rajansa.
“Nous sommes en guerre” – olemme sodassa, lausui Ranskan presidentti Emmanuel Macron.
Kaupunkisodan luodit ovat jo osuneet, mutta taistelu jatkuu. Haavoittuneet tarvitsevat apua nyt ja vielä pitkään taisteluiden vaiettua.
Toistaiseksi ravintolat pysyvät pinnalla lykkäämällä vuokrien maksuja ja lomauttamalla henkilökuntaa. Varsinainen pudotuspeli alkaa kun ovet taas avautuvat.
Lyhyen aikavälin ratkaisuina kaupunkien tulisi johtaa vahvalla esimerkillä, ja vuokrat tulisi jättää perimättä kriisiajalta.
Helsinki näyttää Suomessa nyt esimerkkiä, mutta monet muut kunnat vielä hidastelevat ja puhuvat maksuaikojen pidennyksistä. Emme voi odottaa kansainvälisten kiinteistösijoittajien luopuvan eurostakaan, mikäli kunnat ja kaupungit tarjoavat yrittäjilleen lämmintä kättä korottoman maksuajan muodossa.
Yrittäjät tarvitsevat vuokrahelpotusten lisäksi myös henkistä tukea. Maksuttomille mielenterveyspalveluille ja kriisiterapialle olisi tarvetta kaikissa Suomen kunnissa ja se antaisi oikean viestin: välitämme ja haluamme auttaa.
Pidemmän aikavälin ratkaisuihin on onneksi vielä aikaa, mutta toivon, että kaupunkitilaa vapautetaan enemmän ihmisille, kun tämä on ohi.
Helppoja keinoja olisivat ilmainen joukkoliikenne, yhteisiä tiloja koskevien lupaprosessien hetkellinen helpottaminen sekä ilmaiset terassi- ja tapahtumaluvat. Ihmiset tulisi saada liikkeelle heti kun se on turvallista.
Lounas- ja toimintasetelien jakaminen kaikille kaupungin työntekijöille voisi toimia adrenaliinipiikkinä kaupunkien sydämeen.
Pölyn laskeuduttua myös laajemmat keinot kuten hankintasopimusten muuttaminen paikallista liiketoimintaa tukevaksi tulisi miettiä tarkkaan.
Näyttää siltä, että vuoden 2020 epidemia tulee olemaan sukupolvemme sotakokemus. Sotien voittaminen vaatii tykkien ja strategian lisäksi taistelutahtoa. Kaupunkisodan etulinjassa olevat ravintoloitsijat ja kivijalkayrittäjät tarvitset raha-avun lisäksi toivoa. He tarvitsevat johtajia, jotka palauttavat uskon siihen, että ovet vielä aukeavat ja asiakkaat palaavat. Että kaveria ei jätetä.
Samuli Pasanen
Samuli on Bordeaux’ssa karanteenissa oleva viinintekijä.
