Kuurainen heinikko kiiltelee nousevan auringon säteissä. Takaa lentää teeriparvi, joka laskeutuu hakkuuaukean keskellä kohoavaan mäntyyn. Sen vieressä, matalien kalliokumpareiden välissä, on notkelma, jonka suojassa hirvet usein kulkevat.
Olen seissyt tällä päijäthämäläisellä mäellä hirvipassissa ensimmäisen kerran jo pikkupoikana isäni seurassa. Vuosikymmenten kuluessa metsä on muuttunut koivupusikkoa ja männyntaimia kasvavaksi hakkuuaukeaksi, mutta hirvenmetsästys on pysynyt osapuilleen samanlaisena syksystä toiseen.
Päivä alkaa aamuhämärissä, jolloin autolla kierrellään etsimässä tuoreita jälkiä ja näköhavaintoja pelloilla ruokailevista hirvistä. Metsästysmajalla juodaan aamukahvit ja päätetään, minkä eläinten perään tänään lähdetään. Parikymmentä passimiestä piirittää metsän – joka on tyypillisesti noin yhden neliökilometrin kokoinen peltojen ja metsäautoteiden rajaama alue – asettumalla hirvien tunnetuille kulkupaikoille. Sitten koira päästetään irti. Haukku kertoo, kun hirvi on löytynyt.
Tyynestä säästä huolimatta tänään en kuule haukkua enkä edes laukausta, mutta radiopuhelimen korvanapista rätisee tieto, että vasaa on ammuttu. Hirvilehmä toisen vasansa kanssa jatkaa matkaa kohti minun passipaikkaani. Sydän alkaa rummuttaa rinnassa ja veri kohista korvissa.
Keskityn kuuntelemaan metsää. Valtavasta koostaan huolimatta hirvi osaa liikkua uskomattoman hiljaa, mutta kyllä sekin pitää ääntä, jos pitää karistaa ärsyttävästi haukkuva hirvikoira kintereiltä.
Hakkuuaukion toisella laidalla kulkee metsäautotie. Sen takaa kuuluu rytinää, ja samassa lehmä ja vasa ylittävät tien. Napsautan varmistimen pois, nostan aseen poskelle ja tähtään. Juuri silloin hirvet pysähtyvät. Matkaa on alle sata metriä, mutta välissä on koivuntaimia enkä uskalla ampua risujen läpi. Vedän syvään henkeä.
Ikuisuudelta tuntuvan hetken kuluttua hirvilehmä päättää jatkaa matkaa ja vasa seuraa. Asetan kiikaritähtäimen ristikon vasan etulavan kohdalle ja puristan liipasinta.
Suomessa kaadetaan joka vuosi noin 50 000 hirveä, osapuilleen 40 prosenttia koko hirvikannasta. Metsästys on välttämätöntä paitsi kannan säätelemiseen – jotta muun muassa taimikkotuhot ja hirvikolarit pysyvät siedettävällä tasolla – myös tärkeä harrastus yli sadalletuhannelle metsästäjälle.
Luonnonvarakeskuksen ja Suomen riistakeskuksen vuonna 2019 tekemän kyselytutkimuksen mukaan hirvenmetsästäjiä motivoivat luontoelämykset, yhdessäolo kavereiden kanssa ja perinteiden ylläpito. Mutta ei sovi unohtaa saaliin merkitystä: hirvistä saadaan vuosittain 5–10 miljoonaa kiloa riistalihaa. Se on vähärasvaisempaa, herkullisempaa ja eettisempää kuin minkään tuotantoeläimen liha.
Vain pari prosenttia hirvenlihasta päätyy kaupallisille markkinoille. Jotkut hirviseurueet myyvät syksyisin ruhon tai kaksi, mutta monelle metsästäjälle itse kaadettu riista on hintaansa arvokkaampaa. Se on ruokaa, johon liittyy syviä tunteita – aivan kuten oman kasvimaan vihanneksiin tai itse kerättyihin sieniin ja marjoihin.
Laukaukseni osui ja hirvenvasa makaa liikkumatta. Seuraavaksi vuorossa on hirven pistäminen eli veren laskeminen, mikä parantaa lihan laatua. Kun adrenaliiniryöppy hälvenee, alkaa päässä pyöriä ristiriitaisia ajatuksia. Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen juuri vienyt toisen luontokappaleen hengen. Samalla olen ylpeä onnistumisestani osana ikiaikaista tiimityötä – sekä äärimmäisen helpottunut siitä, ettei hirvi ehtinyt kärsiä. Onnistunut riistalaukaus ei aina ole itsestäänselvyys, ja siksi puhdas osuma on aina helpotus.
Vasa vedetään miehissä sadan metrin päässä olevalle tielle ja kammetaan peräkärryyn, jossa aikaisemmin ammuttu vasa jo odottaa. Saalis kuljetetaan metsästysmajalle, ja kaatoryypyn jälkeen alkaa likainen työ.
Nyljetyt ruhot jätetään roikkumaan viilennettyyn vajaan muutamaksi päiväksi. Ennen seuraavaa viikonloppua ne paloitellaan ja lihat jaetaan. Parhaat palat jatkavat raakakypsymistä jääkaapissa vakuumiin pakattuina.
Tiesitkö?
Hirvenmetsästyskausi alkaa syyskuun alussa ja jatkuu tammikuun puoliväliin asti. Useimmat hirviseurueet etenkin Etelä-Suomessa metsästävät hirveä koirien avulla lokakuun puolivälistä joulukuun puoliväliin saakka.
Riistaliha ei ole ilmaista metsästäjälle. Hirvenmetsästyskauden kustannukset – ase ja harjoitusammunnat, kaatoluvat ja muut maksut sekä polttoainekulut – voivat vuoden aikana olla jopa tuhat euroa.
Peurojen ja hirvien metsästykseen vaaditaan metsästyskortti, aseenkantolupa, kolmen vuoden välein suoritettava ampumakoe, maanomistajan lupa (usein käytännössä metsästysseuran jäsenyys) ja Suomen riistakeskuksen myöntämä maksullinen hirvieläimen kaatolupa.
Paikallinen riistanhoitoyhdistys antaa ohjeet, millaisia hirviä on lupa ampua. Vasoille, lehmille ja sonneille on omat kiintiönsä. Lisäksi monen riistanhoitoyhdistyksen alueella elinvoimaisimmat hirvisonnit – esimerkiksi sellaiset, joilla on 6–9 sarvipiikkiä – on kokonaan rauhoitettu.
Hirvisonni voi painaa jopa 500 kiloa. Yleensä aikuisen hirven teuraspaino (luut ja lihat ilman suolia, nahkaa ja päätä) on korkeintaan 200 kiloa ja vasan alle sata kiloa.
Valkohäntäpeuroja metsästetään lukumäärältään jopa enemmän kuin hirviä. Valkohäntäpeura on vieraslaji, joka aiheuttaa liikenneonnettomuuksia ja metsätuhoja. Niitä metsästetään usein ruokintapaikalta kyttäämällä.
