Miten tuottaa ruokaa tulevaisuudessa niin, että ilmasto, lajit ja maapallon resurssit kestävät?

Lauri Reuter etsii työssään ratkaisuja maailman ruokajärjestelmän ongelmiin. Hän on Nordic Foodtech VC -rahaston perustaja ja osakas. Rahasto sijoittaa uusia, kestävämpiä ja tieteeseen perustuvia ruuantuotantotapoja kehittäviin startup-yrityksiin.

”Ruokaa pitäisi pystyä tuottamaan ilman, että kaikki muu elämä tältä planeetalta syödään sen tieltä”, Reuter sanoo.

Reuterin oma kiinnostus ruokaan ja erityisesti kasveihin syttyi jo lapsena. Perhe viljeli Jyväskylässä Keskon entisessä kauppapuutarhassa kaikkea mitä keksi ja huvitti. Kodin kirjahyllystä Reuter luki Lääkekasvit-kirjan kannesta kanteen ja ala-asteella hoiti luokkahuoneen viherkasvit.

Ennen nykyistä työtään Reuter väitteli biotekniikan tohtoriksi ja kehitti solumaataloutta VTT:llä.
Voi olla, että tulevaisuudessa syömme ruokaa, jonka esimerkiksi solut ja mikrobit ovat tuottaneet meille terästankeissa nykyistä tehokkaammin ja eettisemmin. Ilman maan raivausta tai eläinten käyttöä.

Esimerkkejä on jo kaupoissa. Quorn on tankissa kasvatettua yksisoluista punahometta. Yhdysvalloissa on Reuterin mukaan markkinoilla jo ilman lehmää mikrobeilla tuotetuista maidon proteiineista valmistettua jäätelöä.

”Mikrobien käyttö voi jopa mahdollistaa ruuan tuottamisen aavikolla, kuussa tai Marsissa. Se on valtavan kiehtovaa.”

Kontrastit ja rajapinnat

”Nautin siitä, että voin työskennellä ja elää hienojen kontrastien parissa. Kun tehdään jotain, mitä ei vielä ole, se pitää kuvitella. Miten esimerkiksi irrotamme ruuantuotannon kokonaan ympäristöstä?

Vastapainona haluan vapaa-ajalla irrottaa itseni kokonaan teknologiasta ja yhteiskunnasta. Mennä metsään, melomaan saaristoon, kiivetä vuorille. Kropalla tekeminen palauttaa takaisin osaksi fyysistä maailmaa ja maadoittaa. Juoksulenkki metsässä tekee elämästä parempaa, joka ikinen kerta.”

Korkeat paikat

”Minulle on tärkeää, että pääsen korkeisiin paikkoihin. Sieltä näkee kauas ja saa kokonaiskuvan. Tuijotamme usein asioita aivan liian läheltä ja aivan liian pienestä perspektiivistä.

Olen harrastanut sunnuntaikiipeilyä kymmenisen vuotta. Viimeksi kiipeilin kallioita El Chorrossa, Etelä-Espanjassa. Hienoin käymäni korkea paikka on Kilimanjaro. Kiipesin sinne viime kevättalvella. Olin haaveillut Kilimanjarosta enemmän tai vähemmän kymmenkunta vuotta. Ajattelin, ettei minulla ole koskaan aikaa, rahaa tai kuntoa. Sitten olikin. En ollut käynyt vielä koskaan niin korkealla, vähän vajaassa 6 000 metrissä.

Haluaisin ehdottomasti päästä joskus avaruuteen ja nähdä maapallon sieltä käsin. Se on korkein paikka, johon voisi päästä.”

Hykerryttävät outoudet

”Lempiruokani on se, mitä en vielä ole syönyt. Kaikki uusi. Haluan kokea jotain, mitä en ole ennen kokenut.
Viimeksi hykertelin, kun söin toruloides-hiivaa. Se on todella rasvainen pinkinpunainen hiivaeliö. Maistoin sitä sormella näytteestä, jota eräs startup kasvattaa. Se maistui vähän vadelmalta.

Tässä työssä pääsee maistelemaan tosi outoja juttuja. Oudoin kokemus oli ehkä itseni syöminen. Tein Henri Alénin kanssa Voiko tätä syödä -televisiosarjaa Ylelle. Selästäni otettiin kantasoluja. Eräässä japanilaisessa autotallilabrassa yksi kaveri kasvatti niistä nugetin, jonka Henri paistoi minulle. Maistuin varpaankynsiltä. Luulen, ettei siinä oikeasti ollut montaa omaa soluani, mutta ajatuksen tasolla se on varmasti villeintä, mitä olen syönyt.”

Päiväunet

”Olen joskus elämässäni nukkunut ihan liian vähän, joten olen oppinut arvostamaan unta ja virkeänä olemista. Päiväunien jälkeen kaikki näyttää paremmalta. Kurjuus poistuu elimistöstä. Saatan ottaa päiväunet keskellä työpäivää. Teen aika paljon töitä kotona. Nukun silloin ihan missä vain. Joskus sängyssä, joskus matolla lattialla olohuoneessa. Siinä ei ole liian mukavaa. Otan jotain pään alle, mutta en välttämättä vilttiä.

Päiväuneni kestävät alle 22 minuuttia. Aikaraja on täysin keinotekoinen. Se on suunnilleen aika, jossa ehtii nukahtaa, muttei vaipua liian pitkälle uneen. Se virkistää. Otan päiväunia myös ihan niiden itsensä vuoksi, en vain piristykseksi. Se on vaan niin helvetin mukavaa.”

Tuoksut

”Lapsena minulla oli oma kasvimaa. Aluksi kasvatin kaikenlaista. Lopulta vain minttua. Monta penkkiä. Mintussa kiehtoi tuoksu. Sen kasvattaminen oli niin helppoa, että lapsikin pystyi. Kuivasin kasvit, pistin paperipusseihin ja myin naapureille. Se oli ensimmäinen kaupallinen ruuantuotantoprojektini.

Olen tyyppi, joka menee haistelemaan asioita. Hyvät tuoksut saavat hymyilemään ääneen. Parvekkeellani kasvaa kesällä kaikkea, mikä tuoksuu: minttua, laventelia, rosmariinia, salviaa…

Sitruunaruoho menee tuoksujen kärkeen. Ja oletko haistanut kardemumman lehteä? Uuh! Siinä on samankaltainen tuoksu kuin Tutti Frutti -karkkipussissa. Kardemumman lisäksi jotain sitruunaruohon ja kanelin tapaista, tosi hedelmäistä pehmeää, makeaa. Se on yksi parhaista tuoksuista.
Tuoksut menevät suoraan muistoihin.”

Hyvät ruokayllätykset

”Hyvä ruoka voi olla hyvin yksinkertaista. Siinä ei tarvitse aina olla kikkailuja tai teknologiaa, vain hyviä makuja. Olen ruuanlaittajana aika villi ja vapaa. En lue reseptejä. Välillä tulee tosi hyviä juttuja ihan vahingossa, välillä hirveää kuraa.

Viime kesän vau-ruoka oli itse poimimistani sienistä valmistettu kinuskinen kantarellipasta. Se syntyi vähän laiskasta ruuanlaitosta. Kantarellit hautuivat kermassa pannulla niin kauan, että ne alkoivat tuoksua kinuskilta. Kysyin Henkalta (Alén), että mitä helvettiä. Sienistä oli alkanut irrota haudutuksessa niin paljon sienisokeria, että ne karamellisoituivat. Siinä avautui asia, jota en ollut odottanut yhtään.”

Scifin lukeminen

”Viimeisin scifi-kirja, joka iski lujaa, oli kiinalaisen Liu Cixinin teos Kolmen kappaleen probleema.
On valtavan kiehtovaa, kun joku kuvittelee. Entäs jos -ajattelu on mielestäni terveellistä kaikille. Entä jos meillä olisi pysyvää asutusta Marsissa, miten se toimisi? Miten me tuottaisimme ruuan? Jos pitäisi aloittaa uudestaan alusta, veisimmekö oikeasti lehmiä sinne? Entä jos emme olekaan maailmankaikkeudessa yksin?
Tai kuten työssäni: Jos me voimme tuottaa maidon proteiineja niin, että tarvitsemme vain geneettisen tiedon eläimestä, minkä ihmeen takia tuottaisimme edelleen lehmänmaitoproteiineja? Eikö ihmisen maito ole kuitenkin se ensimmäinen ja ainoa luonnollinen maito meille ihmisille? Emmekö silloin tietenkin tuottaisi lehmänmaidon sijaan ihmisen maitoa?

Nämä kaikkihan kuulostavat scifiltä, koska ne ovat sitä – kunnes niistä tulee totta. Hyvän scifin lukeminen antaa uutta perspektiiviä.”