Moottoritie Portosta pohjoiseen, Melgaçoon, on kuuma ja olen onnellinen, että matka kestää vain puolitoista tuntia. Auton nopeusmittari nousee yli kahdensadan. Kuskina on Soalheiro-viinitilan omistaja Luís Cerdeira, takapenkillä matkustaa kaksi vallatonta, venäläistä sommelieria ja takakontissa kamerareppuni. Matkalaukkuni on hukkunut Milanon kentälle. Luís on kutsunut minut neljäksi päiväksi kuvaamaan sadonkorjuuta, ilman kameraa kuvaaminen ei onnistuisi, mutta samoissa vaatteissa se on onneksi täysin mahdollista.

1. päivä

Pieni traktori puksuttaa mäkeä ylös kohti kukkulalla sijaitsevaa Soalheiron viinitilaa. Työntekijät asettuvat asemiin. Traktorilla on kyydissä valtava muovinen laatikko kukkurallaan kirkkaan vihreitä viinirypäleitä. Niistä tehdään vinho verdeä, ”vihreää viiniä” ja voin melkein maistaa vihreän mineraalisen keveyden suussani.

Kiiruhdan kamerarepulleni, työvaiheet on saatava talteen. Yksi kirjaa laatikon painon, trukkikuski ajaa menopelinsä traktorin rypälelaatikkoon kiinni, siirtää sitä muutamia metrejä, nostaa kuorman ja kippaa rypäleet jättikokoiseen suppiloon, josta ne lähtevät puristimeen. Koneet puristavat rypäleet mehuksi ja siirtävät mehun tankkeihin odottamaan jatkotoimenpiteitä. Joku alkaa pestä tyhjiä laatikoita.

Luís vie minut puristimen alle, hieroo mäskiä käteensä ja kertoo sen tekevän hyvää iholle. Ylimääräisestä mäskistä valmistetaan muun muassa arvokasta rypäleöljyä.

Kierrämme viininvalmistamossa valtavien tankkien lomassa, ympärillä on hyörinää. Kaikilla on omat tehtävänsä. Jotkut siirtelevät maassa makaavia letkuja paikasta toiseen, kelaavat, pesevät, ja työntävät päänsä tankin sisään, toiset kiipeävät katon rajaan arvioimaan käymisprosessia, joku ottaa näytteitä ja siirtyy pieneen laboratorioon kirjaamaan päivän sokeri- ja alkoholipitoisuuksia.

Luís nappaa viinilasit ja valuttaa raikasta rypälemehua tankista laseihin. Tätä tuorepuristettua rypälemehua voisin juoda lopun elämäni! Kuljemme lasien kanssa läpi koko viininvalmistusprosessin. Jotain näytteitä saa vain haistaa, jotain pyörittää suussa, mutta ei niellä. Viimeiseksi maistelemme muutamaa liki valmista sekoitusta. Uutta tietoa tulee niin paljon, että en osaa päättää otanko kuvia vai teenkö muistiinpanoja. Arvioimme viinin väriä, tuoksua ja ennen kaikkea makua. Tiimi kinastelee hieman havainnoista ja mielessäni vahvistuu ajatus, että viinin tekeminen on taidetta. Haluaisin ymmärtää viinejä enemmän, mutta hyväksyn sen, että tähän maailmaan pääsee osaksi vain kokemuksen kautta. Opin koko ajan lisää.

2. päivä

Seuraavana aamuna saan jalkaani kumisaappaat. Portugalin sää on lämmin, jopa helteinen, mutta pelloilla on tähän aikaan aamukaste, eikä Luísin sisko Maria Cerdeira anna tennareitteni kastua. Saavun hieman liian pienissä saappaissa viinitarhalle, jossa paikalla on jo parikymmentä rypäleiden poimijaa. Poimijoiden keski-ikä on kuusikymmentä, näiltä paikallisilta eläkeikäisiltä ei kokemusta puutu. He poimivat rypäleitä niin nopeasti, että joudun huutamaan STOP, kun haluan saada edes yhden tarkan kuvan. Kädet ja kälätys käy, kun köynnökset tyhjenevät rypäleistä. Kukaan ei puhu englantia, minulle höpötetään määrätietoisesti portugalia.

Hiippailen aluetta ympäri ja etsin haaviini hetkiä, jotka kuvastavat tunnelmaa. Iäkäs nainen laulaa kovaan ääneen, sää lämpenee, harmaat laatikot täyttyvät ja kaikilla on hymy korvissa, vaikka sadonkorjuu on iso puristus, jonka aikana tilalla tehdään liki ympäripyöreitä päiviä. Mietin viinintekijän elämää ja kuinka koko työn ydin kulminoituu muutamaan viikkoon tai päivään vuodessa.

Maria Cerdeira vetää pensaasta kosteaa oksaa lähemmäs ja kertoo, että kolme terttua oksassa on oikein hyvä. Täydellisen pyöreät, toisiinsa tiukasti kiinni kasvaneet eri sävyiset vihreät rypäleet ovat valmiita poimittavaksi. Vuoden 2019 sato on onnistunut.
Maria viihtyy mullan ja pensaiden äärellä, rypäleitä tutkien. Hän työskentelee eläinlääkärinä, mutta perheen omistama tila on hänelle tärkeä. Hänellä on viinitilalla erityinen tehtävä pensaiden hyvinvoinnin ja Soalheiron Natura-luomuviinisarjan kehittäjänä.

Ahkerien poimijoiden laatikot ovat täyttyneet. Kuuluu pienen traktorin puksutusta. Traktori kulkee kapeita käytäviä köynnösrivien väleissä, perässä kävelevä kaksikko kumoaa täydet rypälelaatikot lavalle ja seuraavat kuljettavat tyhjät laatikot takaisin kerääjille. Kun traktorin lava on täynnä, lähtee se tarhoilta kohti viinitilaa ja sen viininvalmistamoa.

3. päivä

Matkalaukkuni saapuu ja se on koko tiimin puheenaihe. Kun vetäydyn yläkerran tasting-huoneeseen käymään läpi kameran kuvia, neljä ihmistä varmistaa, että olen huomannut laukun saapuneen. Tuijotan ikkunasta Espanjan puoleisille vuorille, on vaikea keskittyä kuvien editoimiseen. Tämä paikka ja sen viiniä rakkaudella valmistavat ihmiset ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen.

Siirryn yläterassille ja katselen kuin kärpäsenä katossa alakerrassa jatkuvaa rypäleiden puristamista. Mehustamon puolella kiireisin ajanjakso jatkuu vielä kuukauden, kun omien rypäleiden lisäksi muiden pienempien tilojen rypäleet toimitetaan tänne puristettavaksi. Hyvin öljytty koneisto toimii ja tehokkuus palkitaan yhteisillä ruokailuhetkillä.

Lounastauolla tuoli keikkuu allani, se on pikaisesti rakennettu puinen, pitkä penkki, jonka ääreen mahtuu ainakin yksitoista ihmistä. Magnum-pulloja avataan, korkit poksahtavat äänekkäästi, tilassa on kolmisenkymmentä ihmistä ja äänenvoimakkuus nousee koko ajan. Lasken viinilasin muoviselle pöytäliinalle ja kurottelen lautaseni kanssa saadakseni portugalilaista kotiruokaa.
”Kaishhuu, wanna taste this sparkling rosé?”
Nyökkäykseni jälkeen lasissa on taas uusi annos Soalheiron kuplivaa. Joku puhuu minulle englantia, loput nauravat kovaa ja huutavat toisilleen portugaliksi pöydän toiseen päähän. Takahuoneen ohi kulkee turistiryhmä, hymyjen perusteella he antaisivat mitä vain päästäkseen istumaan pöytään kanssamme, jakamaan sadonkorjuun juhlaa. Olen päässyt osaksi sisäpiiriä, minut on otettu osaksi perhettä. Nauran mukana, vaikka en ymmärrä sanaakaan.