Wiesbadenissa vuosittain järjestettävä Grosses Gewächs -tasting esittelee kuivien saksalaisviinien parhaimmiston. Tänä vuonna näytillä oli 433 viiniä. Kyllähän ne kaikki oli maistettava, kirjoittaa Viini-lehden päätoimittaja Mikko Numminen.

Edessäni on kuusi tyhjää lasia ja irtolehtiö. Läppärin ruudulla väreilee Excel-tiedosto, johon on listattu kaikki maistettavana olevat viinit. Ne on lajiteltu rypäleittäin ja alueittain. Kylä kylältä, palsta palstalta, tuottaja tuottajalta.

Viinejä on yhteensä 433. Minulla on kaksi päivää aikaa maistaa ja arvioida ne kaikki. Se on periaatteessa helppoa. Minun ei tarvitse kuin kirjoittaa lapulle haluamani viinisetin numero. Sen jälkeen heilautan kättäni, tarjoilija nappaa lapun ja parin minuutin sisällä edessäni olevissa laseissa on kussakin 6-8 senttilitraa viiniä.

Otan siemauksen ensimmäisestä lasista, ryystän happea joukkoon, purskuttelen hieman ja syljen viinin pois muoviastiaan. Sen jälkeen naputtelen siitä tiiviin arvion oikealle Excel-riville ja siirryn seuraavaan viiniin.

Kun kaikki viinit on arvioitu, pyydän seuraavan setin.

Kirjoita lappu. Heilauta kättä. Siemaise. Purskuta. Sylje. Arvioi. Ja toista. Siinä kaikki, mitä minun tarvitsee tehdä seuraavan kahden päivän aikana. Tai paremminkin: kaikki, mitä voin tehdä, sillä aikaa ei ole hukattavaksi.

Kello on 9.58. Kirjoitan lapulle numeron 1, ja tuskin olen ehtinyt nostaa kättäni, kun viinit ovat jo tulossa.

*

Wiesbaden on keskiaikainen saksalainen kaupunki, joka sijaitsee 40 kilometriä Frankfurtista länteen. Maallikolle kaupungin nimi tuo mieleen kylpylät, ja niistä se tunnetaankin. Mutta jos herkistät aistit ja maistelet sanaa ”Wiesbaden”,  huomaat, että ”W” supistaa suun kuin se kietoutuisi lasin ympärille, ”ie” avaa huulet, ”s” tuntuu sähäkkänä hapokkuutena kitalaessa, ”ba” täyttää posket mehevällä hedelmäisyydellä, mitä seuraa ”den”, silkkisten, mutta napakoiden tanniinien ruoskanisku.

Valitan, jos äskeinen kuvaus luiskahti kioskikirjallisuuden puolelle, mutta tavallaan kyse on juuri siitä: pornosta. Paitsi nyt ei ole tarkoitus niellä, vaan sylkeä. Wiesbaden on Saksan laatuviinijärjestö VDP:n vuotuisen Grosses Gewächs -viinien katselmuksen pitopaikka. Joka vuosi elo-syyskuun vaihteessa täällä esitellään ensi kertaa Saksan kuivien laatuviinien uudet vuosikerrat. Nyt vuorossa ovat vuoden 2015 valkoviinit ja 2014 punaviinit, joskin osa tuottajista on pantannut omia viinejään vuoden tai useamman pidempään.

Kyse on siis yhdestä maailman parhaasta tastingista – tai eipä vähätellä, sillä täällä jo aiempina vuosina olleet, kaiken nähneet (ja maistaneet) viinintuntijat ovat suorasukaisempia.

This is it, he vakuuttavat minulle. Maailman paras tasting.

*

Listan ensimmäiset 18 viiniä ovat Frankenin alueen silvanereita. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla Silvaner oli Saksan suosituin lajike, ja siitä tehtiin makeita valkoviinejä. Sitten rypäleen tenho katosi ja nykyisin se on vasta kolmanneksi viljellyin lajike Rieslingin ja Müller-Thurgaun jälkeen.

Vaikka arvostetuimmat silvanerit ovat nykyisin kuivia, moni yhdistää lajikkeen edelleen makeisiin viineihin. Tätä korostaa se, että osa tastingin silvanereista on pullotettu perinteisiin, littanan pyöreisiin Bocksbeutel-pulloihin, josta tulee mieleen ruotsinlaivojen Tax free -osastot takavuosilta.

Saksan nykyisen viinimaineen perusta on riesling, jota esimerkiksi The Drink Business on kuvaillut (ilmeisen miehiselle lukijakunnalleen) pitkäsääriseksi saksalaiseksi supermalliksi limenvihreissä kumisaappaissa. Yhtä hullaantunut on Wine Enthusiast. Sen mukaan saksalainen kuiva riesling on kuin ”lämminverinen ravuri, mittatilauspuku tai suoritusteholtaan huippuunsa viritetty ajopeli”.

Entä silvaner? Arvovaltaisten lehtien tyyliä mukaillen voisi sanoa, että se on kolmen tonnin kesäauto ilman vararengasta tai pastelliväreihin puettu Modern Talking, imelä saksalainen popiskelmäduo 1980-luvulta.

Väriltään vaaleat ja kuulaat viinit ovat kuitenkin mielikuviaan parempia. Niiden tuoksu on runsas, useimmista voi aistia punaista omenaa, sokeroitua sitrushedelmää, aprikoosia ja nektariinia. Osa silvanereista on omaan makuuni hieman turhan runsaita – näiden viinien hedelmäisyys ei todellakaan jää kaipaamaan jäännössokeria – mutta moni sopii mainiosti myös ruokaviiniksi.

*

Kun 270 rieslingin vyöry vihdoin alkaa, se alkaa rytinällä. Ensimmäisenä on vuorossa Mosel-Saar-Ruwer-viinialueen viinit. Tuottajat ovat kovia nimiä: Heymann-Löwenstein, Dr. Loosen, S.A. Prüm…

Ihanaa! En ole koskaan juossut maratonia, mutta tältä sen täytyy tuntua viiden ensimmäisen kilometrin kohdalla.

Prümin Sonneuhrista on tarjolla sekä vuoden 2014 että 2015 vuosikerta. Edellinen vakuuttaa jo tuoksullaan. Se on vahvan hunajainen ja jopa hieman kosiskelevan kukkaisa. Maku seuraa tuoksua. Viini on iskevän hedelmäinen, mutta hapot tuovat ryhtiä. Mukana on säväys petrolia, kuten usein hyvässä rieslingissä.

Vuotta nuorempi viini taas on tuoksultaan vienompi ja maultaan hapokkaampi, tosin tarkempi vertailu on vaikeaa, sillä ehdin jo tyhjentää edellisen lasini.

Palkitsen itseni vessatauolla. Palatessani vastaan iskee varsin vakuuttava pullonpohjien lemu. Vaikka avarassa salissa on muuten hiljaista, pullot kilisevät kuin kolmosen ratikassa.

Kello on jo 12! Tahtia on kiristettävä.

*

Lounaan jälkeen iskee väsymys. Rheingaun rieslingejä on maisteltavana 58, ja jossain puolivälissä herpaannun. Onko tässä mitään järkeä?

Harva paikallaolija yrittää maistaa kaikki viinit, ainakaan järjestyksessä. Tarjoilijoiden koreissa olevien viinisettien numerot ovat satunnaisia kuin lottopalloissa: 9, 64, 16, 21, 44… Edessäni istuvat herrasmiehet turisevat jo spätburgunderien ääressä (setit 63–77), joihin pääsen laskujeni mukaan vasta huomenna puolelta päivin.

Jopa tietokone tuntuu tarjoavan oikopolkua: En ehdi nakuttaa kuin kolme kirjainta vuorossa olevan viinin arviota, kun näytölle ilmestyy aiemmin käytetty, tuoksua kuvaava sanarimpsu: hunaja, kukkaketo, persikankivi, häivähdys petrolia. Vastustan kiusausta kierrättää samaa litaniaa viinistä toiseen.

Nyt on syytä skarpata. Tarjolla on neljän rheingaulaisen viinitalon versio saman tarhan viineistä. Niillä jokaisella on palstoja Winkelin kylässä sijaitsevassa Jesuitengartenissa ja siksi kaikkien viinien nimi on VDP:n sääntöjen mukaisesti Jesuitengarten. Eivätkä viinit silti ole toistensa kopioita, vaikka niitä yhdistääkin terävä hapokkuus ja runsas hedelmäisyys.

Suosikikseni nousi Geheimrat J. Wegelerin riesling mineraalisuutensa ja pitkän miellyttävän jälkivaikutelman takia.

*

Laatuviinien tekeminen on hermoja raastavaa touhua. Muuhun johtopäätökseen ei voi tulla, kun lukee VDP:n viime vuosien satoraportteja. Kesä 2015 oli poikkeuksellisen kuuma ja kuiva, mistä kärsivät etenkin nuoret köynnökset. Loppukesän sateet toivat uhkan siitä, että juuret ahmivat veden liian nopeasti ja  rypäleiden kuoret halkeilevat. Siltä kuitenkin vältyttiin.

Tiedotteessaan VDP hehkuttaa vuoden 2015 viinien kestävän vertailun ”legendaarisiin” vuosikertoihin 1959 ja 1971. Useammassa rieslingissä tuntuu silti olevan melko tavalla jopa eksoottista hedelmäisyyttä ja kitsaasti hapokkuutta saksalaisviiniksi. Tämä vaivaa etenkin eteläisimmän viinialueen Badenin viinejä.

Vielä toistaiseksi Saksassa viinin viljely rajoittuu maan keski- ja eteläosiin, mutta jo vuonna 2040 viiniä voi ilmaston puolesta viljellä koko maassa, Itämeren rantoja ja Alppeja lukuunottamatta. Nykyisillä viinialueilla voisi kasvattaa Merlot’a ja Cabernet Francia. Badenissa jopa välimerellisiä Grenachea ja Ugni Blancia.

”Uudet lajikkeet voivat menestyä hyvin kotimarkkinoilla. En tiedä, tarvitseeko maailma saksalaista merlot’a. Tuskin”, pohtii Saksan viini-instituutin asiantuntija Steffen Schindler.

Sen sijaan hän povaa sauvignon blancille suurta tulevaisuutta Saksassa: ”Se sopii hyvin, sillä meillä on jo valmiiksi aromaattisia lajikkeita.”

*

Päivän viimeiset viinit hulahtavat pikavauhtia, minuutti per viini. Säästän aikaa pyytämällä seuraavan setin Nahen alueen rieslingejä jo vaikka edellinen on puolivälissä. Ja kun Nahe on niputettu, edessä on vielä muutama kattaus Rheinhessenistä.

Kiire harmittaa. Joukossa on erinomaisia viinejä, joita maistelisi pidempäänkin.

Ensimmäisen päivän saldo: 196 viiniä. Seuraavaksi päiväksi viinejä jäi 237. Ei mahdoton tehtävä, sillä maisteluaikaa on pari tuntia enemmän.

*

Päivä 2.  Luojan kiitos, ei päänsärkyä. Tiivistys eilisestä illasta: VDP:n Pfalzin osaston järjestämien grillijuhlien – lisää viinejä, ei juurikaan sylkyastioita – jälkeen löysin itseni luksussamppanjamerkin edustajan ja hänen spontaanisti muodostuneen ystäväpiirinsä seurasta hienostohotellin terrassilta juomasta samppanjaa.

Tarkemmin ottaen Taittinger Collection Hans Hartungia vuodelta 1986 ja vuoden 2006 Dom Pérignonia. Samaan aikaan, tietysti, sillä täytyihän niitä verrata.

Samppanjoiden 20 vuoden ikäero ja erilainen tyyli vaikeuttivat arviointia – samoin kuin kahdensadan viinin pohjat – mutta vakaa mielipiteeni oli, että molemmat olivat aivan helvetin hyviä, joskin tässä vaiheessa iltaa kylmä keskiolut olisi vienyt kummastakin voiton.

Aamu on erinomaista aikaa tastingille. Tallella on eilisen rutiini, mutta olo on virittyneempi viinille. Enkä enää aristele merkinnöissäni. Jos viini ei toimi, se ei toimi. Hyvästelen rieslingit aamupäivän jälkeen. On aika pureutua pinoteihin. Rieslingin varjossa niistä on kehittynyt Saksan viinien toinen tukijalka.

Saksalaiset itse puhuvat jo pinot-paratiisista. Weißburgunderin (Pinot Blanc) tuottajana Saksa on viljelysalalla mitattuna maailman ykkönen, Grauburgunderin (Pinot Gris) kohdalla se pitää kakkossijaa. Spätburgunderia (Pinot Noir) viljellään Saksassa kolmanneksi eniten maailmassa Ranskan ja Yhdysvaltojen jälkeen. Jo yksin Badenissa rypälettä kasvatetaan enemmän kuin Uudessa-Seelannissa.

”Kukaan vain ei tiedä sitä Saksan ulkopuolella, sillä badenilaiset spätburgunderit juodaan Badenissa”, viini-instituutin Steffen
Schindler harmittee.

Sama pätee saksalaisiin viineihin laajemmin. Maan koko viinintuotanto vastaa vain puolta Saksassa juotavasta viinistä. Vain joka kymmenes pullo päätyy vientiin, yhteensä miljoona hehtolitraa.

Wiesbadenista maisteltavista weißburgundereista ja grauburgundereista omat suosikkini tulevat Badenista. Lämmin kesä tuntuu tehneen vain hyvää lajikkeelle. Vaikka kyseessä on Saksan eteläisin viinialue, kyse on silti viileän ilmaston viineistä. Sijaitseehan Ranskan pohjoisin viinialue Alsace aivan Badenin kyljessä.

*

Nyt on aika morjenstaa Viinin pitkäaikaista kolumnistia Stuart Pigottia, joka istuu salin ensimmäisellä rivillä viinikriitikko-ikoni Jancis Robinsonin vieressä. ”Shh. Mennäänkö käytävälle”, Pigott kysyy. ”En halua häiritä Jancisia.”

Pigott on brittisyntyinen viinikirjoittaja, joka on asunut vuodesta 1993 saakka Saksassa. Hän oli yksi ensimmäisiä, joka havaitsi saksalaisten viinien, etenkin rieslingin, kansainvälisen potentiaalin.

”Vuosikerrat 2014 ja 2015 ovat erinomaisia, vaikeista olosuhteista huolimatta. Ne viinintekijät, jotka eivät yrittäneet liikaa, tekivät erinomaisia viinejä”, Pigott sanoo.

Tänä vuonna harmaita hiuksia aiheuttaa se, että Pigott on luvannut arvioida viinit toimeksiantajalleen 100:n pisteen asteikolla.

”En voi millään antaa 20 viinille sataa pistettä, vaikka kuinka mieleni tekisikin.”

Myöhemmin hän lähettää oman suosikkilistansa tastingin parhaista tuottajista:

Mosel: Reinhold Haart, Heymann-Löwenstein!!, Peter Lauer, Dr. Loosen
Nahe: Dönnhoff!!!, Emrich-Schönleber, Schäfer-Fröhlich
Rheingau: von Oetinger, Fred Prinz
Rheinhessen: Gunderloch, Kühling-Gillot (paitsi Battenfeld Spannier), Schätzel, Wittmann!!
Pfalz: paljon erittäin hyviä viinejä, mutta missä oli jännitys, poislukien Rebholz & Dr. Wehrheim?

Stuart Pigott on saksalaisviinien näkyvä puolestapuhuja. Kuva viime kesän Generation Riesling -tapahtumasta.

*

Huonoja uutisia: tietokoneen näppäimistö täytyy kenties uusia. Olen satunnaisesti sipaissut suunpieliäni maistelun keskellä, ja sormien kautta näppäimistölle päätynyt viini alkaa haitata kirjoittamista. Tähän en ollut varautunut. Teknologia pettää ennen ruumista, vaikka jouduin jättämään lounaan väliin, ja olen käyttänyt ravinnokseni vain leipätikkuja.

Luulen, että minun on kiittäminen voimistani Badenin ja Pfalzin viinintekijöitä, ja heidän erinomaisia spätburgundereitaan. Viinit ovat tyylikkäitä, mutta helposti nautittavia jopa yksinkertaisempien aterioiden, kuten leipätikkujen kanssa.

Pfalzilaisilla on malttia. Useat viinitalot ovat tuoneet näytille jo hieman ikääntyneempiä pinoteja. Vanhin on vuodelta 2011 ja siinä on jo aistittavissa pullossa kehittyneitä, tertiäärisiä aromeita: vadelma ja puolukka ovat saaneet rinnalleen tupakkaa ja sikarintuoksua. Maussa on syvyyttä ja moniulotteisuutta.

Vaikka viinit ovat jo nyt erinomaisia, ne todennäköisesti vielä paranevat kellaroinnin myötä. Vasta aika lopullisesti kertoo, tuleeko nyt maisteltavista vuosikerroista klassikoita.

*

Sali on liki tyhjä. Laseja kerätään pois, sylkyastioita kipataan. Kolme viimeistä viinikattausta ovat Würtembergistä. Lajikkeena on Lemberger eli Blaufränkisch. Tummissa, keskitäyteläisissä viineissä maistuvat pimenevät illat, pihajuhlat ja kengän alle liiskaantuvat kriikunat.

Loppusuora häämöttää jo. Olen Lasse Viren Münchenin kympillä. Ei! Olen Valentin Kononen Helsingin EM-kisojen 50 kilometrin kävelyssä, enkä anna nesteytysongelmien haitata askeleitani kohti maaliviivaa.

On viimeisen kierroksen aika! Nostan voitonriemuisena huutomerkillä koristellun lapun ilmaan – ja pyytelen anteeksi, kun tarjoilija ottaa sen kritiikkinä hitaasta palvelusta.

Olen suunnitellut juovani viimeisen viinin kaikessa rauhassa. Lasissa kutsuvan tummanpunainen lemberger on Jürgen Ellwangerin viini Lichtenberg, joka on tuotettu Hebsackerin kylässä sijaitsevan palstan rypäleistä vuonna 2014.

Tuoksu on miellyttävä ja melko intensiivinen. Siinä on kirsikkaa, hivenen vaniljaa ja kriikunaa. Viini on runsaan hedelmäinen, mutta silti elegantti. Tanniinit ovat riittävän tukevat ja kantavat viinin pitkään, suuta supistavaan jälkivaikutelmaan.

Viini edustaa hyvin alkuperäänsä, erottuen jopa hieman edukseen muiden württembergiläisten viinien joukossa. Se sopisi hyvin vaikkapa tummien liharuokien ja kovien suolaisten juustojen kanssa nautittavaksi. Tai miksei vaikka sellaisenaan.

Mutta ei nyt. Olen maistanut kaikkia 433:a viiniä. En aio missään tapauksessa juoda lasia loppuun.