Tämän päivän Champagnessa diversiteetti on valtava, tuottajafilosofioita on moneen lähtöön, tarhatyöskentelyyn ja tarhojen hyvinvointiin panostetaan – ja mikä parasta, meille viininystäville kerrotaan yhä enemmän pullojen sisällöstä. Informatiiviset takaetiketit ovat tulleet jäädäkseen. Parhaista löytää ilahduttavasti tietoa rypäleistä ja kasvumaasta, satovuodesta ja reserviviinien osuudesta, käymisastioista ja kypsyttämisajoista, sokerilisäyksestä ja uudelleenkorkituspäivästä. Eli asioista, jotka ovat tärkeitä monelle samppanjaan vihkiytyneelle kuluttajalle.

Vuosikertaa vai ei?

Myös vuosikerrat kiinnostavat kuluttajia ja tietysti keräilijöitä. Loistavina pidettyjä, kellarissa edelleen viihtyviä vuosikertoja 2000-luvulta ovat esimerkiksi 2012, 2008, 2004 ja 2002.

Jos tarhojen hyvinvoinnin ja terroirin nimiin vannovia tuottajia jututtaa, moni voi hiukan tuhahtaa ”hyvien” ja ”huonojen” vuosien vertailulle. Terroir-spesialisteilta saattaa kuulla soil means more than the vintage -lausahduksen. Vaikka samppanja onkin kahteen kertaan fermentoitu viini ja vuosikertaerojen tasoittamisessa apuna ovat reserviviinit, pätee Champagnessakin sanonta, että hyvä tuottaja ei tee huononakaan vuonna huonoa viiniä. Tai jos vuosi on läpeensä katastrofaalinen jollain tarhoista, jää kyseinen viini ehkä kokonaan tekemättä.

Trendisamppanjaa kuluttajien ulottumattomissa?

Vaikka viljelijäsamppanja (grower champagne) on edelleen ”niche” Champagnen koko kuvassa, nimekkäimmät viljelijätuottajat ovat trendin huipulla. Siinä missä suurin osa maakunnan tuhansista pientuottajista ei koskaan nouse valokeilaan, crème de la crèmen pullotteita havitellaan ympäri maailman. Tämä on viime vuosina näkynyt tiettyjen tuottajien viinien hurjina hinnannousuina. Sopiikin toivoa, etteivät Champagnen huipputuottajien pullotteet karkaa – Burgundin tapaan – tavallisen kuluttajan ulottumattomiin.

Yhden tarhan samppanjat (single-vineyard champagnes) ovat myös muodissa. Nämä tarhaviinit siis pullotetaan omiksi samppanjoikseen eikä niihin sekoiteta rypäleitä muualta. Arvostetuimpiin tarhaviinispesialisteihin lukeutuvat Etelä-Champagnessa esimerkiksi Cédric Bouchard ja pohjoisessa Alexandre Chartogne. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Philipponnat on jo pitkään tunnettu Clos des Goisses -samppanjastaan, ja Krugin samppanjatalo suolaisen hintaisista Clos du Mesnil- ja Clos d’Ambonnay -tarhaviineistään.

Vaikka Avizen, Le Mesnilin ja Verzenayn kaltaisten Grand Cru -kylien nimillä on maaginen kaiku – ja syystä! – monet tämän päivän kovimmista pientuottajista tulevat melko tuntemattomista, aiemmin suorastaan ylenkatsotuista kylistä.

Champagne mukaan luomuviljelyyn

Luomuviljely Champagnessa on ollut minimaalista, ja biodynaaminen viljely vielä harvinaisempaa. Nyt kun vauhtiin on päästy, luomusertifoitujen tai luomukonversiossa olevien tarhojen osuus Champagnen istutuspinta-alasta on jo nelisen prosenttia, kun se vielä 10 vuotta sitten oli alle prosentti.

Champagnen tarhoista vain runsasta prosenttia viljellään biodynaamisesti. Planetaariseen kalenteriin ja köynnöksiä vahvistaviin preparaatteihin perustuvaa viljelyä on viileässä ja sateisessa, keleiltään arvaamattomassa Champagnessa pidetty ”hullun valintana”. Mutta ilmasto lämpenee, ja asenteet muuttuvat. Tarhojen ja ekosysteemien hyvinvointi kiinnostaa yhä useampaa.

Reserviviinejä ja solera-menetelmää

Samppanjanteossa voidaan hyödyntää Jerezin sherrytiloilta tuttua solera-menetelmää – tai yhden tynnyrin versiota siitä. Réserve perpetuelle on yhdessä tynnyrissä (tai tankissa) säilytettävä ”elävä” viinireservi, johon joka vuosi sekoitetaan hiukan uuden sadon viiniä, ja josta otettavalla viinillä tuodaan syvyyttä ja moniulotteisuutta non-vintage-samppanjaan. Reserviviinillä myös tasataan vuosikertojen eroja. Samppanjan voi myös tehdä kokonaan reservistä. Esimerkiksi Jacques Selossen solera-pohjaisessa Substancessa on viinejä viideltä vuosikymmeneltä.