Oman arvonsa ansaitsee huokea kyykkyviinikin. Jotkin viinit ovat päätyneet lasiin paljon monimutkaisemman ja hienostuneemman prosessin jälkeen kuin jotkin toiset, mutta kaikki ne kuitenkin ovat kasvaneet auringon alla köynnöksissä ja luovuttaneet hedelmiensä makean mehun ihmisten iloksi. Toiset viinit ovat syntyneet maata riistävän tehotuotannon tuloksena, mutta siitä ei voi syyttää viiniä, ihmistä ainoastaan. Viinin ja maan kunnioittamista on jättää riistoviinit kaupan hyllylle.
Viini on syytä nauttia kiitollisena. Kulaus kulaukselta. Kiitollisena siitä, että tämä kaunis kotiplaneettamme edelleen kasvattaa kupeillansa rypäleitä uhkuvia viiniköynnöksiä. Kiitollisena siitä työstä, jonka iso joukko ihmisiä on tehnyt saadakseen jalon juoman pelloilta ja viinirinteiltä pulloihin. Ja kiitollisena siitä, että itse saa vielä elää ja haistaa nenällään ja maistaa suullaan asioita. Mikään näistä kun ei ole itsestäänselvyys.
Lähes tuhat vuotta sitten elänyt persialainen runoilija Omar Khaijam, harras muslimi ja vilpitön viinin ystävä,kirjoitti leipätyönsä ohessa (hän oli tähtitieteilijä ja matemaatikko) tukun viiniä ja muita aistillisia iloja ylistäviä runoja. Niitä on tulkittu vertauskuviksi uskonnollisesta hurmiosta, ja ne saattavat hyvin ollakin sellaisia, mutta voi niitä lukea myös ilman kiertoteitä ihan vain oodeina viinille ja viinistä nauttimiselle.
Luterilais-kristillinen lähestymistapa on sitä paitsi sellainen, että aistillisten ilojen ylistäminen on Jumalan ylistämistä, sillä Jumala on kaiken hyvän lähde, myös maallisen ja aistillisen hyvän.
Monissa runoissaan Omar Khaijam pohtii elämän katoavaisuutta. Hänen runonsa ovat sukua Tatu Pekkarisen tunnetulle laululle, jossa väliaikaista kaikki on vaan. Elämän nautinnot ovat juuri siksi niin suloisia, että ne katoavat pian:
Minä painoin huuleni ruukun huulia vasten
ja kysyin elämän salaisuutta.
Se vastasi: ”Juo vain:
et sinä palaa enää maailmaan.”
Runon suomennos suoraan persian kielestä on Jaakko Hämeen-Anttilan.
Omar Khaijamin maailmassa viini juotiin savisista ruukuista. Tämä avasi runoilijalle aivan omanlaisensa näkökulman viinin juomiseen. Tarttuessaan viinimaljaan hän kuuli saven puhuttelun. Ihminen muuttuu kuoltuaan maaksi, saviruukkujen raaka-aineeksi. Painaessaan huulensa ruukun suulle viininjuoja tulee suudelleeksi paitsi edeltäneitä sukupolvia, myös omaa kohtaloaan.
Se, mikä äkkikatsomalta vaikuttaa vain tavalliselta lasilta viiniä, pitääkin sisällään koko elämän salaisuuden. Sen katoavan kauneuden ja elämän kiertokulun, maailman perimmäisen hyvyyden ja rakkauden.
Anteeksi vain, tämä saattaa nyt vaikuttaa muutaman viiniruukullisen jälkeen kirjoitetulta mystiseltä häröilyltä. Sitä tämä ei ole, tai ei ainakaan edellistä. Kirjoitan selvin päin aamutuimaan pikemminkin kaipuussa viinimaljojen ääreen. En ole varmasti ainoa, jonka sosiaalisiin suhteisiin korona on iskenyt kovasti. Enkä ole varmasti ainoa, joka on tänä vuonna ollut tavallista yksinäisempi.
Älä silti lääkitse yksinäisyyttäsi alkoholilla, sillä yksin juotu viini yksinäistää helposti entisestään. Jos ei ole mahdollista nauttia viinistä seurassa turvallisesti, avatkaa kavereiden kanssa etäyhteys ja skoolatkaa vaikka puhelimessa.
Terveydeksi!
