Kun olin nuori 1980-luvulla, me välttelimme kaikkea mahdollista eteläafrikkalaista, sillä rotuerottelua harjoittava Etelä-Afrikka piti tiedostavan nuorison boikottilistan kärkisijaa. Eteläafrikkalaisia viinejä en silti muista boikotoineeni, sillä muistaakseni niitä ei Suomesta edes saanut.
Opiskelijanuorukaisen boikotille voi tietenkin vähän hymähdellä, vaan ei kannattaisi. Etelä-Afrikan apartheid-hallinto kaatui. Kansainvälinen painostus toimi.
Kun 1900-luvun tunnetuin poliittinen vanki, rotusortoa vastustanut eteläafrikkalainen lakimies Nelson Mandela vapautettiin kymmenentuhannen päivän vankeuden jälkeen helmikuussa 1990, uutispätkät vapauteen tanssivasta vanhuksesta nostattivat ihokarvani pystyyn. Vallan vaihtuminen Etelä-Afrikassa ja Mandelan vapauttaminen eivät varmasti olleet minun ja maripaitaisten (ja myös armeijasta kähvellettyihin peltipaitoihin mielellään pukeutuneiden) kavereitteni ansiota. Olimme me silti korsina siinä lastissa, joka lopulta mursi sortokamelin selän.
Vaikka yhden ihmisen vaikutusmahdollisuudet omilla ostovalinnoillaan ovat mitättömän pienet, niillä valinnoilla on silti merkitystä. Suurin merkitys on siinä, että se yksi ihminen tuntee olevansa osallinen siinä, mitä maailmassa tapahtuu.
Jokaisella viinipullolla on tarinansa, ja viinipullon korkkaaja liittyy osaksi kyseisen pullon tarinaa. Viinipullon korkkaaminen on aina kannanotto. Se ei useinkaan ole poliittinen kannanotto eikä se välttämättä ole gastronominen kannanotto, mutta aina se jostakin kertoo. Viinipullon korkkaaminen kertoo vähintään siitä, että pitää viinipulloa yleensä ottaen avaamisen arvoisena.
Toisinaan me haluamme viinin valinnalla kertoa itsestämme jotakin. Viinin tarjoaminen on aina viesti.
Nykyään me entiset Etelä-Afrikan eristäjät korkkaamme Stellenboschin, Paarlin, Constantian ja Western Capen viinejä hyvillä mielin, varsinkin, jos niissä on reilusta kaupasta kertova merkki, joka takaa sen, että viinin tekemiseen osallistuneet ihmiset saavat osallisuudestaan reilun korvauksen.
Asiat eivät nimittäin Etelä-Afrikassakaan muuttuneet kuin taikaiskusta, ja oikeudenmukaisuuden kanssa on siellä vielä pientä laittoa, kuten kiinteistönvälittäjä tai käytettyjen autojen kauppias sanoisi.
Nelson Mandelan tytär Maki Mandela ja hänen tyttärensä Tukwini Mandela johtavat Nelson Mandelan henkistä perintöä vaalivaa House of Mandela -järjestöä. Sen tarkoituksena on parantaa köyhien afrikkalaisten yhteisöjen elämää.
Mandelat ovat ottaneet viinin avukseen järjestönsä varainkeruussa. House of Mandela on paitsi kehitysjärjestö, myös viinibrändi. Vuodesta 2010 lähtien House of Mandela on myynyt omalla etiketillään tarkkaan valikoituja viinejä maan parhailta viinialueilta. Meitä lähimmät Mandelan viinejä myyvät kaupat löytyvät Ruotsista.
House of Mandelan valikoimiin ei kuitenkaan kuulu kaikkein selkeimmin Nelson Mandelaan liittyvä viini. Sitä viljellään Robben Islandin vankilasaarella Kapkaupungin edustalla. Mandela vietti siellä 18 vuotta elämästään. Hänen kerrotaan haudanneen vankila-aikaisen päiväkirjansa vankilan puutarhaan, hoitamattomien viiniköynnösten juureen.
Vuosina 2009–2011 paikalliset Weltewreden viininviljelijät yrittivät elvyttää museoksi muutetun Robben Islandin villiintyneitä viinitarhoja. Heidän kärsivällisyytensä palkittiin, ja kolmen vuoden jälkeen vuonna 2012 köynnöksistä voitiin korjata satoa. Rypäleitä saatiin 182 kiloa, ja niistä saatiin valmistettua pienet erät makeaa jälkiruokaviiniä ja kuohuviiniä.
Makea viini sai nimekseen The Parable elivertaus. Viinintekijät näkivät suurta symboliikkaa siinä, että Mandelan päiväkirja versoi suloista viiniä. Weltewreden viininviljelijät lahjoittivat koko Parable-erän makeiden viinien vilpittömänä ystävänä tunnetulle Nelson Mandelalle hänen 94-vuotissyntymäpäivänään. Kuohuviini taas sai nimekseen The Manuscripteli käsikirjoitus. Sen ensimmäinen erä valmistui vasta Mandelan kuoltua, ja koko erä myytiin hyväntekeväisyyshuutokaupassa.
Jaakko Heinimäki
Kirjoittaja Jaakko Heinimäki on pappi, mandoliinimies ja Kirkko ja kaupunki -median päätoimittaja.
