Kun saan Brysseliin vieraita, joille maistuu lasillinen tai kaksi olutta viehättävässä ympäristössä, vien heidät perinteisistä perinteisimpään belgialaiseen olutkahvilaan. Jo sen nimikin, Au Bon Vieux Temps, henkii historiaa. Se tarkoittaa ”vanhoina hyvinä aikoina”.

Jostakin syystä olutbaareja kutsutaan Belgiassa kahviloiksi. En ole nähnyt niissä juurikaan kahviteltavan. Leivoskahvin toivossa ei Belgiassa välttämättä kannata astua kuppilaan, jonka ovessa lukee café.

Vanhojen hyvien aikojen kahvilassa oluen voi nauttia tummuneiden puisten pöytien äärellä istuskellen. Ikkunoiden lasimaalaukset luovat ruskeaan kahvilasaliin suorastaan sakraalin tunnelman. Kokonaisuuden kruunaa upea takka.

Olutlista ei ole erityisen pitkä, eikä sen muotoilussa ole käännytty graafisen suunnittelun ammattilaisen puoleen, mutta oluen päälle listan laatija on ymmärtänyt. Au Bon Vieux Temps on yksi niistä harvoista paikoista, joissa on tarjolla myös Westvleterenin luostarin munkkien valmistamaa olutta. Sitä pidetään yleisesti maailman parhaana oluena, eikä sitä juurikaan myydä luostarin ulkopuolella.

Au Bon Vieux Temps avasi ovensa vuonna 1695, joten ei ihme, että kahvilan kalusteissa on ajan patinaa – vaikka tuskin ne alkuperäisiä ovat. Kun Johann Sebastian Bach sävelsi Jouluoratoriotaan, Au Bon Vieux Tempsissa oltiin muisteltu vanhoja hyviä aikoja olutlasin äärellä jo neljäkymmentä vuotta. Kun nuoretmiehet Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat Brysselin raatihuoneentorin Grand Placen reunalla olevassa Lihanleikkaajien talossa Kommunistista manifestiaan 1840-luvun lopulla, oli kivenheiton päässä sijaitseva Au Bon Vieux Temps jo 190-vuotias vanhus.

Vaikka vanha kuppila sijaitsee aivan Grand Placen kulmilla, sinne yleensä mahtuu, vaikka sali on verrattain pieni. Olutkahvilaa ei ole tosin kovin helppo löytää. Sinne pitää mennä kapeaa kujaa pitkin, jolle astutaan pienestä kaariportista. Kuja kantaa merenkulkijoiden suojeluspyhimyksen pyhän Nikolauksen nimeä, ja Nikolauksen reliefi myös koristaa portin päällistä.

Pyhäinpäivän alla Brysselissä vieraili pieni seurue Merimieskirkon kollegoitani eri puolilta Eurooppaa. Halusin viedä heidät oluelle merimiesten taivaallisen suojelijan kujalle. Kahvilan ovi oli lukossa ja ikkunat olivat pimeinä.

Viereisestä kaupasta kipitti luokseni vanha rouva, joka sanoi kahvilan olevan valitettavasti suljettu. Mietin, että onko nyt jokin pyhäpäivä, joita belgialaisessa kalenterissa on paljon enemmän kuin Suomessa, mutta en saanut päähäni, että nyt olisi mitään erityistä. Kysyin, miksi kahvila on suljettu. ”Le patron est mort”, rouva sanoi suru silmissään. ”Isäntä on kuollut.”

Otin lakin pois päästäni ja toivotin rauhaa tästä elämästä lähteneen sielulle. Toivoin myös, että hänelle löytyisi seuraaja täällä maan päällä. Sillä vaikka kaikella onkin aikansa, olisi kovin tylsää, jos ovi vanhoihin hyviin aikoihin sulkeutuisi nyt viimeisen kerran.