Vaikka non-vintage-samppanjat harvoin kehittyvät yhtä loisteliaasti kuin huippuvuosien vintage-samppanjat, laadukkailla pullotteilla voi olla edessään vuosia ja taas vuosia, kunhan ne säilytetään järkevästi. Sen parhaan nautinta-ajankohdan määrittäminen on sitten makuasia. Yksi tykkää ajan pyöristämästä, hunajaisen karamellimaisesta samppanjasta, josta kuplat ovat miltei kaikonneet. Toinen taas nauttii jäntevän hedelmäisestä nuoruuden potkusta.
Muistan myös kuulleeni useampaan kertaan, että kunhan ikääntyneiden samppanjoiden makuun pääsee, ei paluuta ole. Omalla kohdalla näin ei käynyt, vaikka 2010-luvun alkupuolella ramppasin harva se kuukausi pruuveissa, joissa maisteltiin samppanjatalojen prestige- ja vuosikertaherkkuja 1990-, 1980- ja 1970-luvuilta.
Parhaimmillaan ikää saaneet samppanjat ovat valtaisan hienoja kokemuksia, sitä en kiistä. Ja sen oikean ruokakumppanin kanssa ylivetoja. Mutta jos katson asiaa henkilökohtaisesta houkuttavuusnäkökulmasta, lasillinen riittää. Minulle kymmeniä vuosia vanha samppanja on pikemminkin kiehtova kuriositeetti kuin aidosti houkuttava juoma, jota himoitsen lisää lasiini.
Makunystyröitäni puhuttelevat terhakan hedelmäiset ja hapokkaat samppanjat. Samppanjat, jotka ovat monen mielestä ”aivan liian nuoria nautittaviksi”. Itse en näe järkeä taittaa peistä siitä, onko samppanja X liian nuori vai ei, sillä ”nautinnollinen” tarkoittaa eri ihmisille niin eri asioita. Jos syö sitruunaa sellaisenaan ja juo etikkaa pullon suusta, onko ihme, jos hyvin hapokkaat nuorukaiset tuntuvat suussa miellyttäviltä?
Toki on hyvä muistaa, että uudelleenkorkituksen jälkeinen lepo hyödyttää samppanjaa. Pian korkituksen jälkeen nautittu samppanja voi tuntua siltä, ettei se ole vielä kokonaisuutena parhaimmillaan. Toisinaan tuleekin hienoisia huteja, kun kärsimättömyyttäni menen avaamaan pullon ennen aikojaan. Mutta hudeista viisastuu, eikä täydellisen nautinta-ajankohdan metsästämisen tarvitse olla niin totista hommaa.
Tiettyjen samppanjoiden kohdalla sen sijaan ei sovi höntyillä. Esimerkiksi Le Mesnilin kylän Chardonnaysta terästankissa valmistettu Pierre Péters Les Chetillons vaatii reippaasti aikaa avautuakseen, samalla reseptillä tehty Salon jopa toista vuosikymmentä. Myös moni rosé de saignee -samppanja tuntuu puhkeavan kukkaan muutaman kellarivuoden myötä.
Ja se vuosikerta vaikuttaa tietysti kellarointipotentiaaliin. Parhaiden vuosien vintage-samppanjat voivat olla todella pitkäikäisiä, joskin viime aikoina muutama 2008 on yllättänyt kehittyneisyydellään – eikä aina niin positiivisesti.
Oli kaapissasi sitten vintagea tai non-vintagea, tärkeintä on säilyttää pullot fiksusti: viileässä (tai ainakin tasalämpöisessä) ja valottomassa tilassa. Jos makuuttamiseen ei ole tilaa, pullot säilyvät pystyasennossakin, sillä niissä oleva paine pitää korkit kosteina.
Sitten kun pullo on auki, ei haittaa, vaikkei se tyhjenisi kerralla. Avaan suurimman osan samppanjoista itsekseni ja olen huomannut niiden säilyvän samppanjasulkijan alla 3–5 päivää, kunhan pullossa on reilusti viiniä jäljellä. Itse asiassa, monen rakastamani samppanjan aromit ovat viehättävimmillään 2. tai 3. päivänä.
