Catherine Bernard seisoi eteläranskalaisen viinitilan pientareella ja mietti, onko hän seonnut. Elettiin vuotta 2005 ja Bernard oli nelikymppinen. Hän oli työskennellyt La Libération -sanomalehden toimittajana parikymmentä vuotta, ensin pitkään Pariisissa, sitten Montpellierissä, ja nyt hän oli ostamassa viinitilaa läheltä Sommièresin pikkukaupunkia ilman minkäänlaista kokemusta viininviljelystä.

Ennen muuttoaan Montpellieriin joitakin vuosia aiemmin Bernard ei ollut koskaan edes nähnyt viiniköynnöstä läheltä. Viininjuomisen kulttuuri hänelle kyllä oli tuttua jo kotiseudultaan pohjoisesta Loiren laaksosta ja kylänraitin baareista, joissa perheet istuivat viinillä sunnuntaisin messun jälkeen.

Bernardille oli jostain tullut halu työntää kätensä multaan. Hän oli ilmoittautunut päähänpistosta viininviljelykoulutukseen puoli vuotta aiemmin. Kun paikallinen vinkkasi hänelle läheisestä pikku tilasta, Bernard tarttui tilaisuuteen.

”Aluksi istutin tyhmyyksissäni vääriä lajikkeita, enkä tiennyt, mistä saisin satoja litroja vettä, joita kolme taimihehtaariani vaativat”, nyt 60-vuotias Bernard sanoo ja nauraa.

”En silti tekisi mitään toisin vaan aloittaisin kaiken alusta milloin vaan. Oli sattumaa, että vaativa, huomionkipeä viiniköynnös valitsi minut. Kiitän elämää siitä joka päivä.”

Nykyään Bernard on arvostettu naturalviininviljelijä. Hän on kirjoittanut uranvaihdoksestaan menestyskirjan Dans les vignes: Chroniques d’une reconversion (2011) eli Viiniköynnöksillä: Kirjoituksia eräästä ammatinvaihdoksesta.

Viinikoulutuksen kysyntä on räjähtänyt

Bernard on yksi ensimmäisistä ranskalaisista neovigneroneista. Sittemmin heitä on tullut tuhansia lisää, ja termi on pyörinyt viime vuosina kuumana monien huulilla. Neovigneron tarkoittaa uutta viininviljelijää, joka on hypännyt viinintekijäksi aivan toisesta ammatista, usein ilman sukupolvelta toiselle perittyä tietotaitoa, viinitilallisen perintöä tai muuta vahvaa asiantuntemusta.

Perinteisesti Ranskassa viinitilat ovat kuuluneet perheille ja siirtyneet sukupolvelta toiselle. Sekä vallanvaihto että itse työhön perehdyttäminen on hoidettu sisäisesti.

Vielä 1980-luvulla viininviljelijäksi saattoi opiskella Ranskassa vain kolmessa opinahjossa. Nykyään kouluja on jo 40 ja niistä valmistuu vuosittain noin 2 000 uutta viininviljelijää. Kaikki halukkaat eivät mahdu enää edes koulutuksiin mukaan.

Paitsi että alalle haluajia on paljon, heille on myös yhä enemmän tilausta. Viininviljelijöiden keski-ikä on Ranskassa 50 vuotta, eikä uusia sukupolvia saa enää nykyään kovin helposti houkuteltua tilojen jatkajiksi.

Se johtuu usein näkemyseroista. Vanhemmat sukupolvet tekevät vielä viinejä pääasiassa nykyisen valtavirtamaatalouden tyyliin eli tehokkuuteen pyrkien ja kemikaaleja käyttäen, kun taas nuoremmat pyrkivät yhä enemmän mahdollisimman luonnonmukaisiin valmistusmenetelmiin. Viiniviljelmien ja valmistusprosessin muutos konventionaalisesta luonnollisemmaksi ei ole ihan helppoa eikä halpaa. Monet viinitilallisten aikuisiksi kasvaneet lapset myös tietävät, miten raskasta viininviljelijän työ on.

Siksi viinitiloja on viime vuosien aikana tullut myyntiin yhä enemmän, ja tähän mahdollisuuteen neovigneronit ovat innolla tarttuneet. Mutta keitä neovigneronit Catherine Bernardin lisäksi oikein ovat ja mistä he ovat keksineet haluavansa viininviljelijöiksi?

Hosuminen ei kannata

Vielä pari vuotta sitten Paul Chabal, 35, asui Pariisissa, soitteli levyjä ja tuotti musiikkitapahtumia. Hän teki töitä lähinnä iltaisin ja öisin ja tutustui sattumalta töissä törmäämiensä tuttujen kautta natuviineihin. Se oli menoa saman tien.

”Aiemmin ajattelin, etten ollut tarpeeksi arvokas juomaan viiniä. Että se oli varattu vain hienommalle väelle. Mutta sitten natuviinit toivat viinin ja sen valmistuksen aiempaa useampien ulottuville. Samaan aikaan Pariisissa asuminen kallistui, kaipasin luontoon ja rauhallisempaan elämänrytmiin. Kun pandemia alkoi, lähdin puolisoni kanssa kiertämään natuviinitiloja. Kahdeksan kuukauden jälkeen päätökseni vaihtaa ammattia oli vahvistunut”, Chabal kertoo.

Chabal kävi viininviljelijän etäkoulutuksen, jossa lähes kaikki olivat 30–60-vuotiaita ammatinvaihtajia ja tulevia neovigneroneita. Sen jälkeen hän asettui kotiseudulleen Etelä-Ranskan Uzésiin, meni natuviinitilalle töihin ja osti lisäksi pienen viiniviljelmän omia kokeilujaan varten. Se oli mahdollista hänen puolisonsa taloudellisesti vakaan työtilanteen ansiosta.

”Vuonna 2022 valmistin ensimmäiset vuosikertani. Tavoitteeni on valmistaa tulevaisuudessa helposti juotavia valko-, rosee- ja punaviinejä. Sen lisäksi aion tehdä tarkempia ja täsmällisempiä laatunatuviinejä ravintoloihin, jotka jakavat eettiset arvoni, eli keskittyvät lähituotantoon, laadukkaisiin raaka-aineisiin ja tasa-arvoon työpaikalla, kuten Manon Fleuryn Datilissa Pariisissa. Kaiken tämän aion tehdä hyvin pienellä mittakaavalla”, Chabal selostaa.

Pieni mittakaava on tärkeä myös Catherine Bernardille ja hänen mukaansa myös valtaosalle toiminnassaan onnistuneista neovigneroneista. Heitä ohjaavat intohimo, rakkaus ja periksiantamaton huolenpito viiniköynnöksistä. He ovat Bernardin mukaan myös ymmärtäneet, ettei viininviljelyssä kannata hosua.

Liian suurten viinitilojen haalimisessa ja niiden hoitamisessa vain uupuu, kun kaikki on uutta ja raskasta muutenkin. Jotkut taas yrittävät myydä ensimmäisiä vuosikertojaan kalliilla rahoittaakseen uuden maaseutuelämänsä, mutta yleensä se Bernardin mukaan kostautuu, sillä viiniköynnös on usein erehtyväinen eli se tekee mitä haluaa eikä toimi aina niin kuin viljelijä on optimaalisesti tavoitellut. Siksi sen edessä täytyy olla nöyrä.

Oma lajinsa ovat myös sijoittajat, jotka ovat hamunneet hylättyjä viinitiloja viime vuosina ympäri Ranskaa. Heitä ei Bernardin mukaan voi lukea mukaan neovigneroneihin, kuten ei myöskään heitä, jotka vain myyvät rypäleensä eteenpäin eivätkä valmista viiniä itse.

”Meille neoille tärkeintä on rakkaus maaperään, kaikkeen elävään ja viiniköynnökseen kasvina. Meillä on halu ja tahto tehdä viiniä luonnonmukaisesti, kestävästi ja reilusti”, Bernard kuvailee.

Raikas solidaarisuus yhdistää

Viljelmät ovat yllättävän edullisia. Se voi tuupata innokkaimpia heräteostoksille. Bernardin mukaan Ranskasta voi ostaa huokeimmillaan vieilles vignes -viljelmiä eli kymmeniä vuosia vanhoja viiniköynnöksiä noin 6 000–8 000 eurolla. Niitä löytyy esimerkiksi Perpignanin ympäristöstä Pyreneiden vuoriston kulmilta. Sekin houkuttaa aloittelijoita, että viljelyn lopputulos eli viini säilyy pidempään kuin moni muu maataloustuote, joten viiniä voi myydä pidempään kuin tuoretuotteita.

Neovigneroneista myös tuntuu huokuvan jonkinlainen raikas solidaarisuus. Monet muodostavat kollektiiveja ja osuuskuntia, ja jotkut ostavat viljelmiä esimerkiksi kaveriporukalla. Välineistöä lainataan puolin ja toisin, ja viinitapahtumia järjestetään yhteistuumin. Voisi siis jopa sanoa, että neovigneron-ilmiö on synnyttänyt Ranskaan uudenlaisia viininviljelyperheitä. Niiden jäseniä eivät sido geenit vaan rakkaus lajiin ja kokemus hypystä tuntemattomaan.

Mutta aina pelkkä rakkaus ei riitä. Joillekin neovigneroneille työn vaativuus tulee yllätyksenä, joten he luopuvat unelmastaan muutaman kokeiluvuoden jälkeen. Kaikilla ei ole tarvittavaa sitkeyttä ja peräänantamattomuutta jatkaa, kun tulee vastoinkäymisiä. Ja niitähän tulee, arvaamattoman luonnon kanssa kun tekemisissä ollaan.

Pakkanen ajoi rypäleiden pariin

Vuonna 2017 yllätyspakkanen puri ympäri Ranskaa viininviljelmiin toukokuussa. Valokuvaaja ja kirpputorin pitäjä, kolmikymppinen Marie Carroget istui yksiössään Pariisissa, seurasi pakkasuutisointia ja pohti, mitä ihmettä hän teki pääkaupungissa. Carroget tunsi sen ihan nahoissaan: hän halusi olla viiniköynnösten luona. Hänen piti olla siellä.

Seuraavana päivänä Carroget hyppäsi junaan kohti Nantesia ja sen lähellä sijaitsevaa 20 hehtaarin viinitilaa, joka kuului hänen vanhemmilleen.

Perillä hän pyysi Jacques-isäänsä välittämään hänelle osaamisensa. Syksyllä Carroget jo irtisanoutui töistään Pariisissa, osallistui tilan viininkorjuuseen ja osti myös ystäviensä kanssa pienen tarhapalstan sen läheltä. Pian hän otti vastuulleen perhetilasta kolmanneksen, ja toimittajapuoliso muutti myös maalle.

Ammatinvaihdoksesta on kulunut nyt runsaat kuusi vuotta, eikä Carroget kadu päätöstään. Ei vaikka ilmastonmuutos ja sen seuraukset tekevät viininviljelystä yhä haastavampaa. Osa Carroget’n viljelmistä esimerkiksi paloi toissa kesänä kuivuuden ja kuumuuden vuoksi levinneen naapurin barbecuen takia.

Itse asiassa ilmastokriisi oli yksi tärkeimmistä syistä, miksi Carroget ylipäänsä halusi viinitilalle töihin. Hän halusi tehdä jotain, olla mukana muuttamassa viininviljelyä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Carroget’lle tehtävä oli tietyllä tavalla helpompi kuin monelle muulle. Hänen isänsä oli muovannut viinitilastaan luonnonmukaisen jo vuonna 1997. Vuonna 2001 alkoi rikittömien ja vuonna 2009 biodynaamisten viinien valmistus. Silti vastuun siirtäminen yhdeltä vahvalta persoonalta toiselle yhtä vahvalle ei ollut ihan mutkatonta, ja lisäksi viininviljely työnä on Carroget’sta tosiasiassa hyvin epäkiitollista.

”Töitä pitää huhkia vuodenajasta toiseen ja rakastaa elämää heinän keskellä. Pitää tyhjentää komposteja, hoivata viiniköynnöksiä ja korjata sato. Ja kun ei ole viljelyksillä, on hoidettava kasapäin hallinnollisia asioita ja keskityttävä myymään ja markkinoimaan”, Carroget kertoo.

Lisäksi maaseudulla on suurkaupunkia vanhanaikaisemmat asenteet, joiden parissa eläminen ei ole aina helppoa. Carroget on nuori naisviininviljelijä, elää toisen naisen kanssa ja odottaa esikoistaan.

Asenteet onneksi muuttuvat pikkuhiljaa Ranskassakin. Carroget perusti vuonna 2019 naisviinintekijöitä esittelevän Canons-natuviinimessun, josta on tullut suosittu. Monet naiset ovat myös siirtyneet tiloilla yhä enemmän valmistamaan itse viinejä taloudenpitämisen sijaan.

Viiniin liittyvien mielikuvien ja ajattelutapojen muutokset näkyvät Carroget’n mukaan myös siinä, että yhä useampi kuluttaja haluaa nykyään valita tuotteen, joka ”ei myrkytä itse juojaa eikä luontoa”. Kun kysyntää on, myös tarjonta kasvaa.

Lisäksi tietoa viineistä ja niiden valmistusmenetelmistä on saatavilla yhä enemmän. Sosiaalinen media edesauttaa viinien markkinointia ja tuo pientenkin tekijöiden viinit kuluttajaa lähemmäs.

Ja kun kasvava määrä rohkeita neovigneroneita näyttää esimerkkiä, sitä saattaa kuin varkain innostua itsekin viinien tekemisestä ja ajatella, että se on mahdollista kenelle tahansa. Yhtäkkiä jokin viinialaa uudistavien naturalviinien tekemisen raikkaudessa alkaa vetää puoleensa.

Bernard, Carroget ja Chabal tietävät, mitä se jokin on. Se on ainakin lupaa pukeutua ja puhua miten haluaa, painaa nenä kiinni multaan ja kulkea koiran kanssa viljelmillä aamusta iltaan. Se on sitä, kun tuntee itsensä taikuriksi uuden viinin valuessa pulloon ja sitä, kun sen ilon voi jakaa muiden kanssa. Se on nöyryyttä luonnon edessä ja sen armoilla elämisen hyväksymistä. Se on merkityksen löytämistä.

”Vasta viininviljelijänä koin, miltä todella tuntuu, kun aurinko porottaa ja juo lasin vettä. Saan elää luonnon rytmissä, olla läsnä maan ja taivaan välissä ja nähdä niistä molemmat päivittäin. Sellainen vapaus voittaa kaikki tämän työn haasteet”, Bernard sanoo.