Ihminen lienee luomakunnan ainoa otus, joka kykenee valehtelemaan itselleen. Ainakin ihminen on ainoa, joka myös itse uskoo omat valheensa.
Mutta olemme me hyviä huijaamaan myös toisiamme. Huijaamalla voi tehdä hyvät rahat ja saada valtaa ja kunniaa. Ja on myös kunniallisempina pidettyjä syitä valehdella. Pehmentää epämiellyttävää (tai kauheaa) totuutta valkoisella valheella. Tai selvitä hankalasta tilanteesta kohteliaalla teeskentelyllä.
Sitä paitsi asia ei ole erityisen yksinkertainen. 1500-luvulla elänyt ranskalainen filosofi, Bordeaux’n pormestarinakin työskennellyt ja viinitarhojen keskeltä kohoavassa linnassa elellyt Michel de Montaigne kirjoitti valehtelijoita käsittelevässä esseessään: ”Jos valheella, kuten totuudella, olisi vain yhdet kasvot, olisimme paremmassa asemassa… mutta totuuden nurjalla puolella on satatuhatta hahmoa ja rajaton liikkuma-ala.”
Totuus on simppelisti vain totuutta, mutta valetta on satatuhatta eri sorttia.
Yksi valheen lajeista on tarkistamaton huhu. Huhussa saattaa olla mausteena sen verran totuutta, että kuulija uskoo sen todeksi, tai ainakin ajattelee, että pakko siinä huhussa on jotain perää olla.
Huhun pirullisuus on siinä, että siltä on kovin työlästä katkoa siipiä faktojen avulla. Totuuden puolustamista aletaan helposti pitää puolusteluna. Totuus on lisäksi usein melko pitkäveteistä, tylsää ja epädramaattista. Uskomme mieluummin jännittäviä juttuja.
Totuuden puhujalla on semmoinen etu valehtelijaan verrattuna, että hänen ei tarvitse nähdä vaivaa vaikuttaakseen johdonmukaiselta. Totuuden puhujan ei tarvitse vaikuttaa johdonmukaiselta ollenkaan. Totuus hoitaa sen puolen kuin sivutuotteena.
Uskottavuus on teatteritermi. Näyttelijän pitää olla uskottava, sillä hän esittää. Tavallaan hän siis valehtelee. Marlon Brando ei oikeasti ollut mafiapomo. Hän esitti sellaista. Ja hän oli erittäin uskottava Don Corleonen roolissaan Francis Coppolan Kummisedässä.
Coppola on viime vuosikymmenet keskittynyt enemmän viinibisnekseen kuin elokuvien tekemiseen. Hän omistaa Kaliforniassa kaksi viinitilaa, joista toisella on suomalainen historia, sillä sen oli aikanaan nostanut kukoistukseensa eläkkeelle jäänyt helsinkiläissyntyinen merikapteeni Gustaf Nybom, joka amerikkalaistuttuaan muutti nimensä muotoon Gustave Niebaum.
Coppola vertasi joskus elokuva-alaa ja viinialaa keskenään, ja sanoi, että niissä on paljon yhteistä. Kummankin tarkoituksena on tuottaa ihmisille elämyksiä ja yhdessäoloa. Kummassakin on suuret tuotantokustannukset, ja molemmat alat ovat erittäin työvoimavaltaisia.
Yksi asia kuitenkin erottaa Coppolan mukaan viinibisneksen elokuvabisneksestä: viinialalla laatu käy aina kaupaksi.
Faktantarkistusfirma Full Factin päätoimittajana työskentelevä brittijournalisti Tom Phillips julkaisi hiljattain teoksen Totuus. Paskapuheen lyhyt historia. Hän muistuttaa, että aina, kun on tienattavissa rahaa, löytyy joku, joka on valmis vääristämään totuutta päästäkseen siihen käsiksi. Ja huijaukset menevät läpi, koska kun me haluamme uskoa jotain, asian todenperäisyyden selvittäminen jää prioriteettilistamme hännille.
Jos joku vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se harvoin on totta, mutta me emme oikein ota uskoaksemme sitä.
Yle uutisoi hiljattain, että Italian mafia siirtää bisneksiään huumekaupasta väärennettyihin viineihin, oliiviöljyihin ja juustoihin. Sekä kiinnijäämisen riski että rangaistukset ovat pienempiä kuin huumekaupassa. Ja me olemme aina alttiita uskomaan tarjouksiin, vaikka ne vaikuttaisivat liian hyviltä ollakseen totta. Tarjoukset, joista ei voi kieltäytyä, ovat nykyään toisenlaisia kuin Kummisedässä.
Jaakko Heinimäki
Jaakko on pappi, mandoliinimies ja Kirkko ja kaupunki -median päätoimittaja. Hän on myös Viinilehden pitkäaikainen kolumnisti.
