Vähättelevään puheeseen Pinot Meunierista (nykyisin Meunier) törmää yhä häkellyttävän usein. Työmatkoilla kuulen tuon tuosta jonkun paasaavan rypäleen yksioikoisesta luonteesta, lyhyestä elinkaaresta ja siitä, ettei hyvää samppanjaa synny ilman Chardonnayta ja Pinot Noiria. Mutta jokainen Jérôme Prévost’n tai Emmanuel Brochet’n sampanjoita maistanut tietää, että moinen puhe on aikansa elänyttä. Molempien yhden tarhan meunierit lukeutuvat Champagnen kiehtovimpiin viineihin – ja ikääntyvät kuin enkelit.
Pinot Noiria ja Chardonnayta hedelmäisyydellään täydentävä ”tukirypäle” on 10–15 viime vuoden aikana noussut vakavasti otettavaksi itsenäiseksi lajikkeeksi, kiitos muutamien kunnianhimoisten pienviljelijöiden. Itse rakastan sitä mausteisen appelsiinista aromia, jota monesta suosikkimeunieristani löydän.
Champagnen putiikeista ja baareista saa jo mukavasti sataprosenttista meunieria. Alkon nettisivuilta löytyvät Lelarge-Pugeot’n, Salmonin, Laurent Lequart’n ja Jean Michelin pullotteet. Vaikka monopolin samppanjavalikoima on kasvanut, se painottuu isoihin taloihin. Taloista moni kelpuuttaa Meunierin vain vakiosamppanjaansa, osana blendiä. Poikkeuksia toki löytyy, kuten 100-prosenttisen vuosikertameunierin syksyllä lanseerannut Gosset. Samalla on syytä muistaa, että puhdasta meunieria tuottavia pienviljelijöitäkin on vasta kolmisenkymmentä.
Rypäleen asemasta kielii sekin, että Champagnen kylien korkein laatuluokitus, Grand Cru, pätee vain Pinot Noirille ja Chardonnaylle. Tämän päivän upeimmat meunierit tulevatkin tuntemattomammista kylistä. Gueux, Cuisles, Merfy tai Fossoy eivät vielä vuosikymmenen alussa sanoneet minulle mitään. Nykyään nimet vilahtavat yhä useamman samppanjafanin huulilla.
Historiallisella aikajänteellä tarkasteltuna rypäleen suosio lajikesamppanjoissa on sen verran tuore – ja marginaalinen – ilmiö, että on kiintoisaa nähdä, miten hyvin laatumeunierit kestävät vuosikymmenten kellarointia. Muutaman kokemukseni perusteella tohdin väittää, että hyvin. Épernayn kupeessa Mardeuil’ssa ihania biodynaamisia samppanjoita tekevän Vincent Charlot’n maistattama vuoden 1992 meunier todisti rypäleen ikääntyvän tyylikkäästi. Meunier-pioneeri José Michelin vanhoja vuosikertoja en ole kokeillut, mutta toissa keväänä Meunier Institut’n tastingissa sain maistaa Demièren nektaria vuodelta 1955. Herkullisen eloisaa!
Vaikka Meunier menestyy Montagne de Reimsin alueella, sen koti on Marnen laaksossa. Keväthallojen monesti koettelemassa jokilaaksossa suositaan rypälettä, joka kukkii myöhemmin, kypsyy varhemmin ja on satoisampi kuin Pinot Noir. Silti usein tuntuu, että juuri Meunierista maistaa parhaiten rypälemateriaalin raakuuden. Esimerkiksi moni vaikean satovuoden 2011 Meunier-voittoisista samppanjoista on jäänyt mieleen vegetaalisesta suutuntumastaan. Pidän vihreän paprikan pölähdyksestä cabernet franc -punaviineissä, mutta samppanjaani en sitä halua.
Eikä kaikkien tarvitse pitää Meunierista muutenkaan. Kannattaa silti kokeilla, jos lajike ei ole kovin tuttu. Esimerkiksi suuren suosikkini Alexandre Chartognen samppanjoiden joukossa on peräti kolme upeaa tarhameunieria: Les Barres, Beaux Sens ja Les Alliées. Kaksi ensimmäistä ovat jo sikäli harvinaisuuksia, että niiden köynnökset kasvavat alkuperäisissä varttamattomissa juurakoissa, jotka säästyivät aikoinaan viinikirvalta. Beaux Sensiä tosin ei tehdä ainakaan lähivuosina, koska ”vanha rouva” on kuulemma liian väsynyt tuottamaan tarpeeksi hedelmää.
Mietin usein, että olen herännyt rypäleen hienouteen liian myöhään, sillä viime vuosina muutamien meunierien hinnat ovat nousseet kipurajoille. Oli miten oli, Meunierista on paljon muuhunkin kuin Chardonnayn ja Pinot Noirin hunnunkannattelijaksi. Champagneen matkaavan kannattaa painaa mieleen myös Benoît Déhun, Cédric Moussén ja Jerôme Dehours’n nimet sekä maistaa Chevreux-Bournazel-duon La Parcelle -meuniereja, jos niitä tulee vastaan. Veikkaan, että ainakin jokin näistä kolahtaa.
Sanna Pöyry
Samppanja-asiantuntija Sanna Pöyry pohtii kolumnissaan kuohujuomien ympärillä pyöriviä ilmiöitä.
