Terassiviljelmien reunustama Douro-joen laakso Portugalissa on yksi maailman dramaattisimmista viinimaisemista.

Juuri täällä syntyi maailman tiettävästi ensimmäinen virallisesti rajattu viinialue vuonna 1756, kun Pombalin markiisi merkitsi Douron rajat kivipylväin. Usein tästä kuitenkin kiistellään: Chianti rajattiin hallinnollisesti jo 1716 ja Tokajissa laadittiin tarhakohtainen luokitus 1730-luvulla. Silti Douroa pidetään ensimmäisenä “nykyaikaisena”, tarkasti valvottuna ja maastoon merkittynä viinialueena.

”Portugalin viranomaiset kertovat tänä päivänä, että rajanvedon taustalla oli laatuajattelu. Todellisuudessa syynä oli Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen jälkeinen rahantarve – uusi verotusalue loi tuloja”, portviinitalo Taylor’sin toimitusjohtaja Adrian Bridge kiteyttää.

Portviinien lisäksi Douro tunnetaan nykyisin myös arvostetuista punaisista ja valkoisista “pöytäviineistä” eli ei-väkevöidyistä viineistä, joiden laatu on noussut viime vuosikymmeninä huikeasti.

Kolme aluetta, kolme luonnetta

Douro jakautuu kolmeen päävyöhykkeeseen, joilla on hyvin erilaiset ilmastolliset ja viljelyolosuhteet. Joen varrella vain sadan kilometrin matkalla Atlantilta sisämaahan sateiden määrä putoaa neljäsosaan ja ilmasto muuttuu merellisestä kuumaan ja kuivaan mannerilmastoon. Atlantin vaikutus siis katoaa nopeasti. Tämä tekee Douron laaksosta poikkeuksellisen monimuotoisen viinialueen.

Noin 80 kilometriä Atlantilta sijaitseva Baixo Corgo saa runsaimmat sateet, noin 900 millimetriä vuodessa (Portossa sataa 1200 millimetriä vuodessa.) Köynnökset peittävät lähes kokonaan alueen vehreät rinteet, ja pientilat toimittavat rypäleensä usein osuuskunnille. Portviineissä Baixo Corgon viinejä on hyödynnetty perinteisesti volyymin tuottamiseen: alueelta saadaan runsaasti satoa, mutta viinien rakenne ja konsentraatio eivät ole yhtä intensiivisiä kuin sisämaassa. Toisaalta viinit voivat olla hedelmäisiä, pehmeitä ja helpommin lähestyttäviä.

Cima Corgo on Douron sydän ja ikonisin ala-alue. Täällä ilmasto on kuivempi kuin Baixo Corgossa, kesät kuumempia ja maasto on kaunista mutta dramaattisen jyrkkää. Täällä sijaitsevat monet kuuluisat quintat eli viinitilat, joiden nimet koristavat portviinipullojen etikettejä. Alue on tunnettu tasapainostaan: se tuottaa sekä laadukkaita, ikääntymiskykyisiä portviinejä että erinomaisia nykyaikaisia punaviinejä.

Douro Superior ulottuu aina Espanjan rajalle asti. Se on alueista kuivin ja karuin: siellä sataa enää noin 350 milliä vuodessa, mikä on lähellä aavikon määritelmää. Talvet voivat olla kylmiä ja jopa lumisia, kesät äärimmäisen kuumia. Volyymin sijaan täällä rypäleet ovat pienikokoisia, paksukuorisia ja täynnä makua. Tästä syystä viinit ovat voimakkaita, tanniinisia ja pitkäikäisiä. Alue oli pitkään syrjäinen ja vaikeakulkuinen, mutta 1990-luvulla uusien teiden ansiosta sinne on syntynyt runsaasti modernia tuotantoa. Douro Superiorista tulee yhä useammin portviinien raaka-aineen lisäksi myös Portugalin kiinnostavimpia pöytäviinejä.

Ihmiset muokkaavat villiä laaksoa

Douron maisema on yhtä aikaa villi ja ihmisen muokkaama. Joki kiemurtelee syvällä laaksossa liuske- ja graniittivuorten välissä. Maaperä on ohut ja kivinen, köynnökset joutuvat työntämään juurensa syvälle halkeamiin löytääkseen vettä, ja monin paikoin kasvualustaa on vain puolen metrin verran. Tulos on kuitenkin ainutlaatuinen: köynnökset sopeutuvat ja tuottavat pieniä, aromaattisia rypäleitä, joista syntyy Dourolle ominaisen intensiivisiä viinejä. Douron ilmasto on myös äärimmäinen: polttavan kuumat, kuivat kesät ja kylmät talvet. Paikalliset sanovat “Nove meses de inverno e três de inferno” (yhdeksän kuukautta talvea ja kolme kuukautta helvettiä”).

Maantieteen ja ilmaston lisäksi myös maaomistuksen pirstaleisuus hankaloittaa viljelyä Dourossa. Suurin osa viinitarhoista on pieniä ja hajallaan pitkin laakson rinteitä. Yksi tuottaja voi työskennellä kymmenien tai jopa satojen pienviljelijöiden kanssa, mikä tekee rypäleiden hankinnasta monimutkaista. Tähän kytkeytyy myös Douron kiistanalainen benefício-järjestelmä, joka luotiin 1930-luvulla turvaamaan portviinin laatua ja ehkäisemään ylituotantoa.

Benefícion määrittää portviini-instituutti Instituto dos Vinhos do Douro e do Porto (IVDP). Tiloille myönnettävä kiintiö perustuu tarhojen cadastroksi kutsuttuun pisteytykseen. Siinä huomioidaan esimerkiksi sijainti, korkeus, maaperä, köynnösten ikä ja ilmansuunta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vain osa sadosta voi käyttää portviiniin ja loput rypäleet ohjautuvat pöytäviineihin.

Portviini on alueen historiallinen ja taloudellinen selkäranka, minkä ansiosta viinintuottajat ovat valmiita maksamaan portviiniin käytettävistä rypäleistä selvästi enemmän kuin pöytäviineihin tarkoitetuista rypäleistä. On syntynyt taloudellinen vinouma ja noidankehä: viljelijöillä ei ole kannustinta investoida pöytäviinirypäleitä tuottaviin tarhoihin. Tämä näkyy laadussa ja jopa viljelysmaiden kohtalossa. Joillakin alueilla viinitarhoja on hylätty kokonaan, mikä paitsi köyhdyttää maisemaa myös lisää eroosioriskiä.

Aihe jakaa mielipiteitä Douron laaksossa.

Jyrkät rinteet pakottivat kehittämään istutustekniikkaa

Douron jyrkät rinteet ovat pakottaneet viljelijöitä kehittämään omia menetelmiään, jotta he saavat köynnökset kiinnittymään kiviseen maaperään. Tuloksena syntyi maisema, joka on yhtä aikaa dramaattinen ja tunnistettavan ainutlaatuinen. Douron rinteillä näkee yhä rinnakkain useita istutustyylejä eri aikakausilta. Jokainen tyyli kertoo ajastaan: sen tekniikasta, taloudellisista mahdollisuuksista ja ympäristön haasteista.

Socalcos – perinteiset kivimuuriterassit

Douron vanhimmat, jo 1700-luvulla rakennetut kivimuuriterassit kertovat alueen käsityöperinteestä. Kivistä rakennetut seinät täytettiin maalla, jota tuotiin jokirannasta tai murrettiin vuoren kovasta liuskekivipohjasta. Nämä viininviljelyn “pyramidit” nousivat rinteille vuosisatojen käsityönä ja muodostavat nyt Unescon maailmanperintömaiseman. Uusia muureja ei enää rakenneta, sillä se olisi aivan liian työlästä ja kallista.

Patamares – modernit maavalliterassit

1970- ja 1980-luvuilla Douron viljelyssä tapahtui suuri muutos: kaivinkoneet alkoivat muovata rinnemaisemaa leveiksi maavalliterasseiksi. Niitä ei tue kiviseinä, vaan penkereet erottaa korkea maa-aines. Ne mahdollistivat jossain määrin koneellisen viljelyn ja nopeuttivat uusien tarhojen istutuksia – myös mortórios-tarhoille, jotka olivat tuhoutuneet ja jääneet istuttamatta phylloxera-viinikirvan jäljiltä 1800-luvun lopussa. Patamares toi tehokkuutta, mutta huolimattomasti rakennettu penger voi altistua eroosiolle.

Vinha ao alto – suorat rivit ilman terassointia

Vinha ao altoksi kutsuttu istutustekniikka yleistyi 1990-luvulta lähtien, kun vedenhallinta ja eroosiosuojat kehittyivät. Tässä loivemmilla rinteillä käytettävässä tekniikassa on luovuttu terassoinnista ja rivit istutetaan suoraan rinteen suuntaisesti ylhäältä alas.

Laserohjauksella rakennetut kapeat terassit

Uusin vaihe näkyy Taylor’sin ja muiden suurten talojen kehittämissä kapeissa terasseissa. Penger on kapeampi kuin patamares-penger, ja se rakennetaan laserohjatusti kolmen asteen kallistukseen, mikä ehkäisee eroosiota ja varmistaa veden imeytymisen. Rivien väliin jää tilaa koneille, joten rikkakasvit voidaan poistaa ilman torjunta-aineita. Lisäksi väliaikainen kasvipeite rikastaa ja sitoo maaperää ja tukee biodiversiteettiä.

Hillittyä optimismia vuosikerrasta 2025

Sadonkorjuu Douron eri osissa venyy pitkälle syksyyn ja saattaa kestää jopa seitsemän viikkoa. Ajanjakso on uuvuttava, mutta antaa viinitaloille mahdollisuuden hyödyntää laitteistoaan tehokkaasti ja varmistaa, että rypäleet poimitaan parhaaseen aikaan.

Vuonna 2025 olosuhteet ovat olleet suotuisat: ei äärimmäistä kuumuutta, mutta riittävästi lämpöä ja sopivasti vettä. ”Tänä vuonna saimme terveitä ja hyvin kypsyneitä rypäleitä – kaikki merkit viittaavat laadukkaaseen satoon”, Bridge arvioi.

Jos vintage-portviini päätetään julistaa, siitä kerrotaan maailmalle Pyhän Yrjön päivänä 23. huhtikuuta. Päätöksen vintage-portviinin julistamisesta tekevät aina yksittäiset portviinitalot, ei IVDP, ja päätös perustuu talon arvioon sadon laadusta.

”Sanomme sitä ikivanhaksi perinteeksi, mutta todellisuudessa loimme sen vasta 1990-luvulla”, Bridge paljastaa.

”Syynä oli yksinkertainen käytännön tarve. Amerikkalaiset ja brittiläiset viinitoimittajat pommittivat meitä kysymyksillä: julistatteko vuosikerran, voitteko lähettää näytteitä? Mutta viini ei ollut teoriassa vielä edes olemassa. Niinpä päätimme, että kaikille ilmoitetaan samana päivänä, selkeästi ja juhlavasti”.