Näin runollisesti alkaa yksi viime vuosisadan vaikuttavimmista tietokirjoista, itävaltalaisen Egon Friedellin (1878–1938) kolmiosainen Uuden ajan kulttuurihistoria. Friedell jatkaa, että kaikki maailmanavaruuden äärettömyydessä vaeltavat tähdet ovat onnellisia. Kaikki paitsi yksi. Sen päällä syntyi ihmisiä.
Friedell tarkastelee inhimillisen kulttuurin kehityslinjoja ilmeisen pessimistisenä. Hän viimeisteli kulttuurihistoriaansa samaan aikaan, kun kansallissosialismi alkoi toden teolla nostaa päätään Euroopassa. Juutalaissyntyisen, luterilaiseksi kristityksi kääntyneen Friedellin oma elämä päättyi traagisesti. Hän heittäytyi kadulle asuntonsa ikkunasta sen jälkeen, kun kaksi natsien SA-joukkojen sotilasta oli soittanut hänen ovikelloaan vangitakseen hänet.
Jos aiot lukea elämässäsi vain yhden historian yleisesityksen, lue Uuden ajan kulttuurihistoria. Friedellin tarkkanäköinen pessimismi perustuu kaunosieluisuuteen, suurisydämisyyteen ja suunnattoman laajaan lukeneisuuteen.
Jo tapa, jolla hän aloittaa massiivisen teoksensa zoomaamalla tähtitaivaan äärettömyydestä tähän meidän kohtalomme tähteen, ainoaan, jonka päällä syntyi ihmisiä, osoittaa, että hänen pessimismissään ei ole pisaraakaan kyynisyyttä eikä nihilismin siementäkään. Koko teos on viritetty totuuden, kauneuden ja hyvyyden kaipuun taajuudelle.
Tähtitaivaan äärettömyys herättää helposti ihmisen miettimään suuria ja syviä. Preussilainen valistusfilosofi Immanuel Kant (1725–1804) kirjoitti: ”Kaksi asiaa täyttää mieleni yhä uudella ja kasvavalla ihailulla, mitä useammin ja herkeämättömämmin niitä ajattelen: tähtitaivas yläpuolellani ja moraalilaki sisälläni.”
Kant ajatteli, että kaikkien ihmisten sisällä toimii universaali moraalilaki. Se herättää mittasuhteillaan samanlaista kunnioitusta kuin äärettömänä yllämme kaartuva tähtitaivas. Kumpikin saa ihmisen tuntemaan oman pienuutensa, joka ei kuitenkaan merkitse mitättömyyttä tai vähäpätöisyyttä.
Raamatun Psalmien kirjan kirjoittaja sepitti kolme tuhatta vuotta sitten ylistysrunon Jumalalle: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.”
Maineikas espanjalainen viinitalo Torres valmistaa Ribera del Dueron alueella punaviiniä, jonka etiketissä on tähtikartta. Viinin nimi on kaikkea vaatimattomuutta karttaen Celeste eli ”taivaallinen”. Etiketin tähtikartta kuvaa taivasta sellaisena kuin se näkyy sadonkorjuuaikana niiden palstojen yllä, joiden rypäleistä Celeste valmistetaan.
Jos Egon Friedelliltä kysytään, kaikki mikä maan päällä tapahtuu, tapahtuu onnellisten tähtien alla. Ovathan kaikki muut avaruuden tähdet onnellisia, ”autuaita soittimia, joilla Luoja soittaa.”
Ja jos minulta kysytään, ei tämä meidän tähtemmekään pelkästään onneton ole. Vaikka toisinaan tuntuu, ettei ihmiskunta ole ottanut opikseen yhtään mistään, meidän historiamme on kuitenkin myös kertomus kohti parempia aikoja kulkemisesta.
Vanha legenda kertoo, että samppanjan keksijänä pidetty ranskalainen luostariveli Dom Pérignon (1638–1715) olisi ollut sokea ja että hän olisi huudahtanut maailmanhistorian ensimmäistä kuplajuomaa maistaessaan: ”Vihdoinkin tiedän, miltä tähdet näyttävät!”
Tarina on kaunis, mutta epätosi. Dom Pérignon ei ollut sokea. Ja vaikka hän kehitti samppanjanvalmistuksen huippuunsa, hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka sai aikaan kuohuvaa viiniä. Champagnessa pyrittiin pikemminkin saamaan virheenä pidetyt kuplat pois viinistä, mutta kun se osoittautui mahdottomaksi, munkki Pérignon päätti jalostaa ne huippuunsa.
Tällaista se on epätäydellisessä maailmassa. Joillekin asioille ei vain voi mitään. Energia kannattaa suunnata niihin asioihin, joiden muuttaminen on mahdollista.
Jaakko Heinimäki
Kirjoittaja on pappi, mandoliinimies ja Kirkko ja kaupunki -median päätoimittaja.
