Ihmiset

Viinipiru Arto Koskelo ärsyttää ja innostaa

23.09.2015 Teksti Jaana Rinne + Kuva Outi Törmälä

Arto Koskelo on julkisuudessa Viinipiru, joka tykkää nostaa äläkän alkoholipolitiikasta. Itse hän ei siedä meteliä lainkaan.

viini_0615_arto_koskelo_harmaakuva_outi_tormala_juttukuva_puolikasKello on 14.17 lauantaina. Hyvä aika lasilliselle.

”Raikas ja puhdas maku. Aivan kuin joku olisi puristanut mukaan limettiä”, Arto Koskelo luonnehtii Luganaa. Luganan viinialue sijaitsee Gardajärven eteläpäässä ja on Koskelolle tuttu. Hän kertoo vierailleensa siellä äskettäin.

Luganan viinissä maistuu aurinko, mutta Helsingissä sataa. Koskelo on kävellyt muutaman korttelin matkan kotoaan Fredrikinkadulta Yrjönkadun italialaisravintola Pjazzaan. Siniset mokkakengät ovat sateesta huolimatta moitteettomassa kunnossa.

Harva tietää Arto Koskeloa nimeltä, mutta Viinipirun tietävät monet. Vuonna 2008 Koskelo aloitti Viinipiru-blogin. Siitä lähtien hän on riivannut tosikkoja ja moraalinvartioita siellä, missä on ääneen päässyt: MTV:n aamutelevisiossa, Yle Puheella, Iltalehdessä ja yhdessä Ilkka Sirénin kanssa perustamassaan Viini-tv:ssä.

”Löimme heti ruutuun sekä tissit että Koskenkorvan. Homma oli aluksi vitsi, niin kuin monet elämän hyvät jutut”, Koskelo kertoo nyt jo lopetetusta nettimediasta.

Koskelo ei ole kuitenkaan pelkkä räyhähenki. Hän on kirjoittanut useita kirjoja viinistä ja ruoasta, puhunut viinistä kansainvälisissä konferensseissa, valinnut Pellegrinon paneelissa maailman parhaita ravintoloita ja kolumnoinut muun muassa amerikkalaiseen Craft-olutlehteen ja Harper’s-tyylilehteen.

Kirjoitustyyli on värikäs. Koskelo vierastaa teknistä viinijargonia, varsinkin viinin mahtipontista kuvailua.

”Ravihevosen satulanahka ei kuulu sanavarastooni. Jos perunoista puhuttaisiin yhtä anaalisesti kuin viinistä, meidän pitäisi miettiä, kuinka monta grammaa syömämme peruna painaa, onko lajike risteytetty Timosta ja Siiklistä tai oliko sipoolaisella riittävästi lehmänkakkaa lantsareissa.”

– Huomionhaluni tasapainoilee piittaamattomuuden kanssa. Välillä muiden mielipiteet eivät vaan jaksa kiinnostaa.

Ensimmäisen humalansa Arto Koskelo joi 14-vuotiaana, koulun kevätjuhlien jälkeen. Juoma oli Gin Long Drink. Valintaa ei määritellyt maku, vaan nuorisokulttuuri. Teini-iän jälkeen ei juomasekoitus ole Koskelolle maistunut. Koskelon kännikin oli niin seitinohut, ettei äiti huomannut mitään pojan tullessa kotiin.

Perhe asui rivitalossa Espoon Lystimäessä. Isä oli liikemies, äiti psykiatri. Perheen yhteinen harrastus oli musiikki. Koskelo paukutti rumpuja.

Lähistöllä asuivat myös pankinjohtajavaari ja hallinto-oikeuden ensimmäisenä naistuomarina toiminut ja taidetta kerännyt mummi.

Mummin luona juotiin viiniä. Kotona kahdeksanvuotias Arto kaatoi itselleen Valion rypälemehua ja kutsui sitä viiniksi. Mehua hän maisteli pieninä siemauksina silmät kiinni.

Teininä Koskelo sai tarpeekseen kiireisen uraäitinsä kokkauksista ja alkoi tehdä itse omat ruokansa.

”En mä mitään ruokaa osannut kunnolla tehdä. En osaa vieläkään.”

Koskelo kapinoi ”keskiluokkaista turtumusta” vastaan kasvolävistyksillä ja vaaleanpunaisilla rastoilla. Korvalappustereoissa soi jenkkipunk: NOFX, Descendents ja Raised Fist. Armeijan jälkeen hän muutti Helsingin Punavuoreen ja alkoi opiskella Helsingin yliopistossa sosiologiaa.

”Luultavasti tekisin jotain muuta, jos olisin pysynyt Espoossa. Täältä (Punavuoresta) löysin oman viiteryhmäni enkä aio poistua täältä kulumallakaan.”

Koskelo kuvailee itseään oudoksi yhdistelmäksi katujen kasvattia ja yliopistopoikaa. Hän oli kulttuuriväen suosiman ”heteroystävällisen homobaarin” Lost & Foundin vakionaama.

Koskelon kaveriporukalla oli yhteinen riitti: aina kun tanssilattialla soi Village Peoplen YMCA, miehet riisuutuivat alasti.

”Tykkään tuoda itseäni ja ajatuksiani esille. Huomionhaluni tasapainoilee piittaamattomuuden kanssa. Välillä muiden mielipiteet eivät vaan jaksa kiinnostaa.”

Viinin Koskelo valitsi, koska häntä kiehtoo suomalaisten jännitteinen suhde alkoholiin. Koskelon mukaan viini henkii toisaalta eurooppalaista sivistystä, toisaalta se on kansantauti. Skitsofreenisesta suhtautumista hän syyttää kieltolakia, joka rikkoi ruoan ja juoman luontevan yhteyden.

”Alkoholi on kipupiste, jota tökkimällä valtarakennelmat paljastuvat.”

Kaikki eivät pidä tökkimisestä. Koskelo kertoo kuulleensa, että ”joku erikoistutkija” oli valittanut hänen radio-ohjelmastaan Ylen toimitusjohtaja Lauri Kiviselle asti. Ihan tarkkaa syytä Viinipiru ei tiedä, mutta sellainen epäilemättä löytyi, koska ohjelmassa käsiteltiin alkoholipolitiikkaa totuttua liberaalimmalla otteella.

”Asia ei johtanut alkuhämmästyksen jälkeen yhtään mihinkään, koska ohjelma oli helvetin hyvä ja journalistisesti kaiken tarkistelun kestävä. Hyvä yritys, silti.”

Koskelon agendalla ja asenteella on helppo saada vihamiehiä, varsinkin Suomessa, jossa viranomaisilla oli pitkään monopoli alkoholipuheeseen. Miestä kuunnellessa alkaa pitää melkein varmana, että jossain THL:n kokoushuoneessa on häntä muistuttava voodoonukke, joka on täynnä reikiä.

– En halua sanoa olevani supermaistaja, koska en ole käynyt virallisissa testeissä.

Arto Koskelolla on kyky ärsyttää, mutta on hänellä toinenkin erityisominaisuus. Se tuli ilmi vuonna 2013 Riojan DWCC-konferenssissa, missä Master of Wine Tim Hanni teki viinialan ihmisille testejä. Hanni antoi jokaiselle käteen valkoisen liuskan ja pyysi laittamaan sen kielelle.

Muut eivät maistaneet mitään, mutta Koskelon suussa paperi maistui kuvottavalta. Hänen piti sylkeä se pois.

Mitä enemmän makunystyröitä ihmisen kielessä on, sitä herkempi hänen makuaistinsa on erityisesti karvaiden ja kitkerien makujen suhteen. Supermaistajilla on kaksinkertainen määrä makunystyröitä.

”En halua sanoa olevani supermaistaja, koska en ole käynyt virallisissa testeissä. Maistamissani paperilapuissa oli PROP-kemikaalia, jonka supermaistajat kokevat hyvin vastenmielisenä.”

Koskelo arvelee omien kokemustensa perusteella kuuluvansa kaikilta aisteiltaan erityisherkkien joukkoon. Ryhmään kuuluu noin 15 prosenttia eurooppalaisista miehistä, mutta naisilla ominaisuus on vielä yleisempi.

”Ollessani eilen Mathias Dahlgrenilla Tukholmassa, Farangin Kim Öhman tarjoili vuosia vanhaan masterstockiin tehtyä punaista wagyu-härkäcurrya. Sitä maistaessani käteni alkoivat rummuttaa pöytää, varpaat kipristellä, selkäpiitä pitkin kulki hento väristys ja ihokarvat nousivat pystyyn.”

Erityisherkkyys on epäilemättä iloksi ja hyödyksi silloin, kun puhutaan hienovaraisista aistinautinnoista, mutta kotona siitä ei ole kuin haittaa.

”Olen huono kestämään meteliä. Saan päänsärkyä lapsen synttärikutsuista.”

Herkkäaistinen Koskelo on myös levoton. Hän tekee usein montaa asiaa yhtä aikaa.

”Katson esimerkiksi kahta dokumenttia. Toisessa valmistetaan currya Mumbaissa, toisessa hiivitään raunioiden seassa Aleppossa. Saatan selata samoja uutissivuja sata kertaa päivän aikana. Vaimo suuttuu, kun yritän lukea kännykästä jotain kesken romanttisen illallisen. Se on huono piirre, josta en ole ylpeä.”

Vaikka Koskelo ei halua snobbailla, hän arvostaa makuelämyksiä. Kuukauden kahden välein hän käy kaveriseurassa syömässä jonkin ravintolan listan läpi. Porukkaan kuuluu nelisenkymmentä syömäriä: Juuren Ilja Björs, ravintolakoulu Perhon Sampo Kantele, Top Chef Akseli Herlevi, villiyrttiguru Sami Tallberg…

Koskelo itse kuuluu porukan aktiivisimpiin.

”Olemme käyneet nautiskelemassa jo 15 kertaa. Jotkut ovat mukana aina, toiset harvakseltaan”, Koskelo kertoo. ”Illallisessa on aina jokin omaperäinen kulma. Sääntöihin kuuluu, ettei ruokalistoja koskaan katsota. Olemme nauttineet yllätyksistä: Groteskissa vedimme Tomahawk-pihvejä ja joimme viiniä magnum-pulloista.”

Ravintolat valitaan sen perusteella, että ne sopivat remakkaan syömiseen ja ovat kiinnostavia. Kerho tunnetaan kyltymättömästä ruokahalustaan. Asenne on suoraviivainen: tuokaa pöytään kaikki mitä teillä on.

Herkutteleva herraseura on kuin nuorekkaampi versio elinkeinoelämän vaikuttajien Läskisoosiklubista, jota isännöi gastronomian harrastajana tunnettu yritysjohtaja Heikki Tavela (1932–2013). Vakiovieraina olivat Nokian pääjohtaja Jorma Ollila, Teollisuuden ja työantajien liiton entinen puheenjohtaja Johannes Koroma ja Sammon konsernijohtaja Björn Wahlroos. Pääruokana oli aina läskisoosia ja kuoriperunoita.

Tavela tunnettiin pelottavan kriittisenä ravintola-asiakkaana. Koskelo ei analysoi ruokaa tai viiniä. Hän sanoo arvostavansa yksinkertaisuutta ja itsensä selittävää herkullisuutta.

”Sitä voi löytää mistä vain, missä ruoka tai viini on tehty taidolla. Se ei katso myöskään hintaa. Napolilainen pizza paikan päällä ei maksa melkein mitään, mutta pesee herkullisuudessa suurimman osan jutuista, joita saat tähtipaikoissa.”

Koskelon saattaa usein bongata kaksi kertaa päivässä ravintolasta.

”Syön työn puolesta ulkona paljon, ja usein joku muu maksaa laskun. Tarjoamisen suhteen noudatetaan tiettyä koodistoa.”

Viinin perässä matkustaminen on Koskelon henkireikä. Viimeksi hän oli Colli Piacentinissa Italiassa tuottajayhdistyksen vieraana.

Tietenkin Viinipiru on myös käynyt Euroopan tärkeimmillä viinitiloilla.

”Sveitsiläiset tilat ovat hauskoja. Siellä nurmikentätkin leikataan kynsisaksilla. Amerikkalainen ystäväni meinasi purskahtaa siisteyden nähdessään itkuun.”

Matkalla ruoka ja juoma maistuvat usein paremmilta.

”Molempien makuun vaikuttaa se, missä ne nautitaan, kenen kanssa ja missä fiiliksissä. Ne määrittävät kokemusta lopulta enemmän kuin se, mitä pullon sisältä löytyy. Yksin huippuviinejä tissutteleva viiniharrastaja on vähän surullinen ilmestys.”

– Vältän kahta asiaa elämässä: ähkyä ja kankkusta.

Paljonko Viinipiru itse oikein juo?

Koskelo kertoo, että lasissa ei ole joka lounaalla alkoholia, mutta päivällisellä aina. Hän aikoo jatkaa päivittäisen hiprakan perinnettä. Siitä pitävät huolen kotona aina auki olevat 3–5 viinipulloa.

Pitkällä lounaalla saattaa mennä yhteensä pullollinen viiniä, aperitiivista jälkiruokaviiniin.

”Himassa juon vähemmän. Keskeistä on, ettei aamulla saa olla tahmea olo. Jos on tukka kipeä, annostelu on mennyt pieleen. Vältän kahta asiaa elämässä: ähkyä ja kankkusta.”

Koskelo hankkii ”99 prosenttia” viineistään saksalaisista tai ranskalaisista online-kaupoista. Hän kehuu kymmeniä kertoja laajempia valikoimia, edullisempia hintoja ja toimitusta suoraan kotiovelle.

Juuri nyt häntä puhuttavat alkuviinit.

”Ne peilaavat valtavirtaa ja tekevät kaiken toisin. Joillekin aihe on lempi-inhokki, toisille melkein kuin uskonto. Mä juon tosi mielelläni, mutta en messua.”

Eikä Koskelon elämä tietenkään ole pelkkää hyvää ruokaa ja viiniä, vaan paljolti ihan normaalia lapsiperheen arkea. Siihen kuuluu joka aamu kahdeksalta puuronkeittohommissa oleva isä.

Nyt Viinipirun on mentävä, sillä leipomossa odottavat tyttären 5-vuotiskekkerien kakut.

Toivottavasti juhlinta on hillittyä eikä meteli nouse liian kovaksi.

Vastaavia artikkeleita

Etämyyntikeskustelua naapurissa – Kanne Vivinoa vastaan hylättiin Ruotsissa

11.05.2021 Viinilehden toimitus

Alkoholipolitiikka on Suomen suurin alkoholiongelma

06.05.2021 Venla Rossi + kuva Shutterstock

Jaakko Heinimäki: Sosiaali- ja terveysviiniä

16.03.2021 Jaakko Heinimäki