Armenialaisilla kristityillä on tapana suruviestin saatuaan juoda fingerporillinen kirkasta viinaa kuolleen ystävänsä sielun kirkastamiseksi. Minua tämä tapa puhuttelee kovasti ja olen yrittänyt pitää siitä kiinni myös itse. ”Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinut”, sanoi vanha kansa.

Koska alan itsekin olla vanhaa kansaa, iältäni lähempänä yhdeksääkymmentä kuin kolmeakymmentä, näitä sielunkirkastusnaukkuja saa olla kumoamassa yhä useammin. Viimeksi tällä viikolla tuli viesti rakkaan sukulaisen siirtymisestä sinne, missä ei ole kipua eikä sairautta. Pienet lasit täyttyivät ja tyhjenivät pienessä seurassa, ja hyvät muistot tulvivat yli äyräiden.

Armenian kristityt ovat muuten mielenkiintoinen porukka. Armenia on maailman vanhin kristittyjen valtio. Armeniasta tuli kristillinen jo 300-luvun alussa, selvästi ennen kuin Rooman keisari hyväksyi kristinuskon.

Rituaalit ja symbolit tekevät meille hyvää enemmän kuin uskommekaan. Tietysti olisimme sukulaisemme kuolinviestin saavuttua voineet hetken muistella poisnukkunutta ilman sen kummempia seremonioita, mutta tuo pikkuinen rituaali pysäytti, se siirsi meidät hetkeksi ikään kuin toiseen todellisuuteen. Juuri tähän perustuu myös teatterin ja elokuvateatterin lumo: esirippu erottaa esityksen arkitodellisuudesta. Valojen sammuttua ja esiripun auettua olemme hetken irti normaalista elämänmenostamme.

Äkkipäätään ajatellen armenialainen tapa perinne edustaa maagista ajattelua: ikään kuin jonkun sielun voisi kirkastaa kumoamalla kirkasta taikajuomaa kurkkuunsa. Mutta ennen kuin tyrmäämme tämän kauniin tavan alkukantaisena taikauskona, kannattaa ajatella toisenkin kerran. Minun ryyppylasini sisällön kirkkaus ei vaikuta kenenkään sieluun millään tavalla, jollei sitten vähän omaani. Ja ne vaikutukset ovat sielua hoitavat.

Ennen kuin tuhahtelemme rationalistisesti taikauskolle, kannattaa ajatella asiaa myös siltä kantilta, että sielunkirkastusryyppy edustaa ihmisyydessä sitkeästi istuvaa kaipuuta ja pyrkimystä hyvään. Me toivomme pois lähteneelle kaikkea hyvää, siitäkin huolimatta, että emme oikein tiedä, mihin kuollut ihminen mitään hyvää edes tarvitsee.

Ryyppy kirkasta viinaa on sanaton huokaus, että hyvä sittenkin voittaisi – ja se on sanaton kiitos sekä tästä elämästä lähteneelle että elämälle itselleen.

Ja se lasien kilinä! Maljojen kohottaminen on kovin laimeaa ja ilotonta ilman kunnon kilistelyä. Omassa tapakulttuurissani myös sielua kirkastavaan ryyppyyn kuuluu sielunkellojen iloinen sointi.

Jotkut sanovat lasien kilistämisen palautuvan vanhaan epäluuloiseen tapaan lyödä juoma-astioita sen verran reippaasti yhteen, että astioissa olevat juomat sekoittuvat. Näin kumpikin skoolaaja voi vakuuttua siitä, että toinen ei yritä myrkyttää toista.

En ole koskaan osannut pelätä myrkyttämistä, en liiku sellaisissa seurapiireissä, mutta rakastan kilistelyä. Minusta se on hienoa ihan vain siksi, että se on hauskaa ja kuulostaa kivalta. Kilistely toimii kuin esirippu, se merkitsee hetken erityisyyden.

Kirkon uskollisena poikana on vielä sanottava, että sielun kirkkaus ei viimeisellä portilla edes ole mitenkään erityisen kovaa valuuttaa. Tuhlaajapojat ja -tytöt ovat siellä ihan yhtä tervetulleita kuin nuhteettomampaa mainetta kantavat.