Viinitarhat ovat yleensä kauniita ja kiehtovia paikkoja. Ne ovat enimmäkseen siistejä ja hyvin hoidettuja, ne sijaitsevat kauniissa maisemassa ja niiden viljelijät ovat ylpeitä tarhoistaan. Se näkyy. Viinitarhat ovat samalla tavalla kauniita ja kiehtovia kuin kirjahyllyt: iso osa niiden kauneudesta syntyy siitä, mitä ne sisältävät ja millaisia arvoja ja millaista historiaa ne välittävät sukupolvilta toisille.
Vuosien varrella olen itsekin päässyt viinirinteille sen verran hommiin, että tiedän romantiikan olevan joskus kaukana tarhatöistä. Puhumattakaan siitä supertylsästä jynssäämisestä ja perkaamisesta, mitä kellarityöt enimmäkseen ovat.
Silti viinitarhoihin liittyy silmissäni ja sieluni sopukoissa sellaisia esteettisiä arvoja, että viininviljelyn voisi kaikkineen minun puolestani julistaa UNESCOn ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Siihen samaan, johon kuuluvat muun muassa flamenco, kaustislainen viulunsoitto, ranskalainen gastronomia, reggae, akupunktio ja Välimeren ruokavalio. Itse asiassa on perin kummallista, että viininviljely ei tuohon luetteloon kuulu muuten kuin välillisesti.
Muuan saksalainen viininviljelijä sanoi joskus, että viinikulttuuri ei ole niinkään siellä, missä viiniä viljellään vaan ensisijaisesti siellä, missä viiniä nautitaan. Siis siitä huolimatta, että sana ”kulttuuri” merkitsee kirjaimellisesti ottaen viljelyä. Siinä mielessä Suomellakin on vuosisataiset viinikulttuurin perinteet.
Suomessa alkaa olla yhä enemmän myös viininviljelijöitä. Kaupallista merkitystä suomalaisella viininviljelyllä ei vielä ole, eikä se johdu pelkästään meikäläisestä alkoholipolitiikasta, jossa viinin kaltaisen maataloustuotteen myyminen on tehty niin vaikeaksi, että harva viitsii edes yrittää.
Useimmat suomalaiset viinitarhurit hoitavat palstojaan varmaankin enemmän rakkaudesta lajiin kuin saadakseen aikaan verrattomia enologisia elämyksiä. Paras mahdollinen suomalainen viini kun ei ainakaan toistaiseksi ole edes keskinkertaista, kun verrokiksi otetaan koko maailma.
Minulla on ollut ilo päästä maistamaan aika laaja otos suomalaisten viininviljelijöiden tuotoksia, niin valkoviinejä, punaviinejä kuin roseetakin – ja myös portviinin tyyppistä väkevöityä viiniä. Enimmäkseen viinit ovat olleet kauniin värisiä, puhtaita ja kirkkaita, mutta ikävä kyllä aromimaailma on lähes poikkeuksetta ollut kehnonpuoleinen. Viineissä on kyllä happoja, usein liiankin kanssa, ja hedelmä tuntuu puuttuvan lopputuloksesta lähes tyystin.
Saattaa olla, että Suomen leveyspiireillä menestyvät hybridilajikkeet soveltuvat paremmin johonkin muuhun kuin varsinaiseen viinin valmistukseen. Voisin esimerkiksi kuvitella, että Suomessa kasvaneista rypäleistä saisi keiteltyä oivaa balsamicoa, tai zilgamicoa, jos sen haluaa yhden yleisimmin täälläpäin viljeltävän lajikkeen mukaan nimetä. Yhtään Zilgasta tehtyä ja minun suussani hyvältä maistuvaa viiniä en ole vielä saanut maistaakseni.
Joku saattaa viiniköynnöksiä suomalaiseen maaperään istuttaessaan varautua ilmaston lämpenemiseen ja siihen, että kohta täällä voi kasvattaa kunnon vitis viniferaa.
Ei ehkä kannata odotella ilolla sellaisia aikoja, sillä siinä voi käydä niin, että jos ilmasto lämpenee niiden viininviljelyyn tarvittavien asteiden verran, tulee kaupan päälle sellaisia sään ääri-ilmiöitä, jotka paitsi haittaavat viininviljelyä myös tekevät elämisen täällä hyvin hankalaksi. Näitä kaupanpäällisiä ovat esimerkiksi rankkasateet, myrskyt, meren pinnan nouseminen ja erilaisten tuhohyönteisten lisääntyminen.
Minä ainakin mieluummin yritän omalta osaltani jarruttaa ilmaston lämpenemistä ja nauttia lähiviineinäni eteläisemmän Euroopan tuotteita.
