Kun Kyproksen kuningas Pietari I syyskuussa 1364 matkusti Krakovaan tapaamaan kollegoitaan toisista valtakunnista, hän vei heille tuliaisiksi rommia. Krakovan kokouksessa käsiteltiin Turkin uhkaa keskisen ja pohjoisen Euroopan valtakunnille sekä juhlittiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Kaarle IV:n ja Böömin prinsessan Elisabetin häitä.
Rommi ei tuohon aikaan ollut vielä leimallisesti karibialainen tuote, sillä eurooppalaiset eivät olleet vielä vieneet sokeriruokoa uuteen maailmaan. Tämä tapahtui vasta vähän yli sata vuotta Krakovan kongressin jälkeen. Kypros oli keskiajalla maailman merkittävin sokerintuottaja ja sitä kautta myös johtava rommivaltakunta.
Rommin alkukoti ei silti ole keskiajan Kyproksella vaan sen juuret ovat sekä ajallisesti että maantieteellisesti paljon kauempana. Sokeriruo’osta fermentoitu ja tislattu juoma tunnetaan jo muinaisissa hindulaisissa teksteissä. 600-luvulla jKr. elänyt ayurveda-opettajaVagbhata kehotti nauttimaan shidhuksikutsuttua sokeriruokoviinaa mangomehulla blandattuna ystävien seurassa. Intialaiset näköjään sekoittivat trooppisia drinkkejä. Ja tajusivat, että yksin ei pidä dokata.
Arabit kehittivät tislaamista 800-luvulla jKr. ja jättivät maailmalle perinnöksi sanan alkoholi, joka merkitsee sananmukaisesti kajalia. Arabian al-kohltarkoitti alun perin kokoon keittämällä valmistettuja jauheita ja pulvereita, sittemmin se alkoi tarkoittaa tislattuja nesteitä. Euroopassa viinan tislaaminen yleistyi 1100-luvulla.
Tämän päivän rommit tulevat ennen kaikkea Karibian saarilta. Sieltä ne ovat vanhastaan kulkeutuneet muualle maailmaan laivojen lastiruumissa, eikä mikään muu alkoholi liity niin leimallisesti mielikuviin purjelaivoista, merenkulkijoista ja merirosvoista kuin rommi.
Minun nuoruudessani rommikola eli Cuba Libre oli se drinksujen drinksu, ruotsinlaivojen drinkkibaarien kuningasjuoma. Muualla kuin ruotsinlaivoilla ei drinkkibaareja ollutkaan. Ja jos olikin, niin niihin ei juuri kenelläkään ollut asiaa.
Ruotsinlaivat aloittivat 1970-luvulla luksuksen demokratisoimisen katkarapupöytineen, verovapaine viskeineen ja sikareineen sekä samettiseinäisine yökerhoineen. Ruotsalaiset vaateketjut ja Ikea jatkoivat sitä projektia seuraavilla vuosikymmenillä.
Rommi ei silti ole tarvinnut erityistä demokratisoimista, sillä se on jo vanhastaan ollut rahvaan viinaa. Vaikka markkinoilla tietenkin on hyvin kalliita ja erikoisia premium-rommeja, paahteisen makea ja huokea perusrommi pitää silti pintansa.
Rommilla minäkin olen varsinaisen viinanjuontini opetellut. Aika pian siirryin ruotsinlaivan rommikolasta tumman rommin tuttavaksi. Rommitoti on edelleen lempitalvijuomani. Makuni ei sen suhteen ole kehittynyt lainkaan, eikä se haittaa minua ollenkaan.
Elämäni ensimmäinen todella säväyttävä wau-ruoka-annos, siis itse tekemäni, liittyy tummaan rommiin. Meillä oli kaveriporukalla —olin kaksikymmentävuotias —nyyttärityyppinen illallinen, johon olin luvannut tehdä jälkiruoan. Isot pojat olivat kertoneet, että viinan voi jähmettää liivatteella hyytelöksi. Niinpä valmistin kulhollisen vahvaa rommikaakaota ja hyydytin sen tutisevaksi hyytelöksi. Sitä jälkkäriä muistellaan yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen vieläkin.
Rommissa on omalla erityisellä laillaan jotakin samanlaista eksoottista kaukokaipuun sävyttämää maankiertäjäromantiikkaa kuin vanhoissa suomalaisissa iskelmissä, joissa kaislahameet keinahtelevat, tiikerihait vaanivat ja rakastavaiset antavat toisilleen suudelmia fregatin kannella. Tästä maineesta ja mielikuvasta rommitehtailijat ovat kyllä osanneet ottaa kaiken ilon irti, etikettien suunnittelusta alkaen.
Viinana rommi on mukavasti muhkean yksinkertainen. Se on konstailematon ja selkeä, harvoin kuitenkaan tylsä. Tylsimmillään rommi on vaaleana sekoitettuna tummaan kasvisuutejuomaan. Eikä sekään ole minusta kovin tylsää.
Jaakko Heinimäki
Jaakko on pappi, mandoliinimies ja Kirkko ja kaupunki -median päätoimittaja. Hän on myös Viinilehden pitkäaikainen kolumnisti.
