Keittokirjahyllyni sympaattisin teos on alun perin vuonna 1954 ilmestynyt Alice B. Toklasin keittokirja. En ole tosin koskaan tehnyt yhtään ruokaa sen reseptien mukaan, mutta ei sen niin väliä, kirja on enemmänkin muistelmateos ja matkakirja ystävyyden luoman yhteisen pöydän maailmaan kuin varsinainen käyttökelpoisten reseptien aarreaitta. Harva meistä nimittäin aloittaa kilpikonnaliemen valmistuksen liottamalla 250 grammaa auringossa kuivattua kilpikonnanlihaa neljä vuorokautta kylmässä vedessä, joka vaihdetaan päivittäin.
Alice B. Toklas oli San Franciscosta vuoden 1906 maanjäristyksen jälkeen Pariisiin muuttanut nainen, joka ystävystyi ja rakastui Ranskaan jo aiemmin muuttaneen amerikanjuutalaisen kirjailija Gertrude Steinin kanssa. Heidän yhteisestä kodistaan muodostui taiteellinen salonki, jossa kokoontuneeseen seurapiiriin kuuluivat muun muassa Pablo Picasso, Henri Matisse ja Ernest Hemingway puolisoineen.
Pariskunta eli yhdessä melkein neljäkymmentä vuotta. Heidän yhteinen hautansa on Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalla, siellä missä lepäävät myös Jim Morrison, Yves Montand, Édith Piaf, Oscar Wilde, Frédéric Chopin ja Gustave Doré.
Gertrude Stein kuoli vuonna 1946, ja Alice B. Toklas kuoli 90-vuotiaana vuonna 1967. Keittokirjansa Alice B. Toklas kirjoitti maatessaan kuukausikaupalla sairaalassa toipumassa maksatulehduksesta. Yksinäisyys ja ankea sairaalaruoka saivat hänet muistelemaan edesmennyttä puolisoaan, ystävien kanssa nautittuja aterioita ja niitä loihtineita kokkeja, keittäjiä ja keittiöapulaisia. Alice B. Toklasin keittokirja ilmestyi suomeksi Sirkka Salosen suomentamana vuonna 2004.
Alice B. Toklasin keittokirja on pikemminkin keittiökirja kuin keittokirja. Se vie meidät paitsi viime vuosisadan alun pariisilaisen kulttuuriälymystön pariin, myös makujen maailmaan ennen tehotuotantoa ja ketjuravintoloita. Se myös tarkastelee kahta maailmansotaa keittiön ikkunasta: pulan ja säännöstelyn keskellä ruokaa ei pidä olla vain hengissä säilymisen vuoksi, vaan myös siksi, että voi osoittaa vieraanvaraisuutta. Sodan ja miehityksen aikana nälkäisiä lähimmäisiä kun oli liikkeellä tavallista enemmän.
Juuri vieraanvaraisuuden teema paistaa läpi koko kirjan. Ruoan merkitys ei ole vain oma hengissä säilyminen vaan vieraanvaraisuus ja jakaminen. Yhteen tuleminen. Myös maailman nälkä on yhteistä. Alice B. Toklas ei vaikuta erityisen uskonnolliselta ihmiseltä. Silti hänen tavassaan nähdä aterian syvempi merkitys ja halussaan luoda yhteyttä ihmisten välille on jotakin sakramentaalista.
Keittokirjaansa Alice B. Toklas on koonnut luvun nimeltään Aarteita. ”Mikä on ensimmäinen ruoka, jonka muistatte”, hän kysyy lukijoiltaan. Mikäköhän omani on? Ehkä peruna ja kastike. Se oli minun lapsuuteni arkiruoka. Ruskeassa kastikkeessa oli välillä lihaa tai makkaraa, useimmiten pelkkää ruskeaa, käytännössä siis vehnäjauhoja, voita ja vettä.
Tai ehkä ensimmäinen muistamani ruoka on raksut, siis corn flakesit. Maidon ja mansikkahillon kanssa. Jossain vaiheessa kaappiin ilmestyi sitten sokerihuurrettuja raksuja. Niiden kanssa ei saanut hilloa. Weetabixien kanssa taas sai. Myös Alice muistaa ensimmäisenä lapsuutensa aamupalan 1880-luvun alkupuolen San Franciscosta: murskattua vehnää sokerin ja kerman kanssa. Seuraavana hänen mieleensä tulevat upporasvassa paistetut munkit.
Muistiin jääneitä ruokia Alice B. Toklas pitää aarteinaan. Ja niin kuin Sanassakin sanotaan: siellä missä aarteesi ovat, sinun sydämesikin on. Se, mitä pidämme aarteinamme, kertoo meistä paljon. ”Ihminen taitaa olla viattomampi ja kokemattomampi kuin haluaa kuvitella olevansa”, Toklas kirjoittaa. Eikä hän taida tarkoittaa pelkästään ruokaa.
Jaakko Heinimäki
