Viinien pisteytys – ja varsinkin korkeiden pisteiden yleisyys – on herättänyt paljon keskustelua viime aikoina. Monet viinikriitikot ovat itsekin kommentoineet pisteasteikkojen vajavaisuuksia, mutta silti pisteitä jaetaan yhä kiihtyvällä tahdilla.
Looginen selitys entistä korkeammille pisteille on viinin viljelyn ja valmistuksen kehittyminen. Viinit ovat nykyään teknisesti paljon parempia kuin 1970-luvulla, jolloin Robert Parker aloitti viinien pisteyttämisen. Samanaikaisesti käytettävät asteikot ovat supistuneet. Sadan pisteen asteikko on korkeintaan kahdenkymmenen pisteen asteikko eli viinit saavat aina pisteitä välillä 80–100. Vastaavasti kahdenkymmenen pisteen asteikko puolestaan on kymmenen tai jopa kahdeksan pisteen asteikko eli välillä 12–20. Kun asteikko on suppea, pisteet alkavat loppua.
Osa kriitikoista ajattelee kauniisti. Heidän mukaansa maailmalla on niin paljon hyviä viinejä, että huonojen raportointi ei ole tarpeen, mikä supistaa julkaistujen viiniarviointien pisteskaalaa. Näin voi olla ja onhan se myös kohteliasta viinin tuottajia kohtaan. Joku sen huononkin viinin on tehnyt.
Pisteasteikon alapään käyttämättömyys ei tietenkään selitä yläpään ahtautta. Parempi selitys on se, että asteikoista on tullut sekä mieltymys- että miellyttämisasteikkoja.
Alun perin asteikkojen ajatuksena on ollut viinin laadun määrittäminen. Mitä korkeammat pisteet, sitä parempi laatu. Nykyään pisteet mittaavat lähinnä sitä, kuinka paljon kukin kriitikko mistäkin viinistä pitää. Näin siitä huolimatta, että mieltymys on usein taitavasti piilotettu laatujargonin alle.
Pitämisessähän ei ole mitään väärää, kunhan lukijat ymmärtävät, että laatua ei arvioida. Harmillista on se, että harvoilla kriitikoilla on käsitys näiden kahden eroista. Eräs kirjoittaja lyttää viinialan kansainvälisen järjestön OIV:n menetelmäohjeen, jossa selitetään juurta jaksaen, miten laatuarviointi tulee tehdä. Hänen mukaansa parasta on, kun viiniasiantuntijat vain kokoontuvat ja alkavat jakaa pisteitä.
Kuitenkin asiantuntijat haluavat yleensä tietää, minkä alueen viinejä ovat maistamassa. Pahimmassa tapauksessa tiedossa on hintakin. Viinin maistaminen saman alueen tai saman lajikkeen kesken on toki järkevää. Silloin viinit ovat omassa kontekstissaan. Ongelma on siinä, että konteksti määrittää maksimipisteet. Bordeaux’ta maistellessa kaikki pisteet ovat sallittuja, mutta onko joku tavannut edes 95 pisteen Muscadet’n?
Jos kyseessä olisi laatuarviointi, huippulaatuinen Muscadet saisi samat pisteet kuin huippulaatuinen Bordeaux. Nykyään alueen arvostus määrittää kontekstin ja sitä kautta maksimipisteet. Näin luodaan kriitikoille yhteinen preferenssi eri alueiden välille.
Vielä vaarallisempaa on, jos pisteillä aletaan miellyttää tuottajia. Monet kriitikot ovat matkoilla tuottajien tai tuottajajärjestöjen rahoilla. Kiusaus maksajan miellyttämiseen kasvaa. Ja vaikka miellyttäminen ei ole tietoista, niin yleensä viini maistuu paremmalta tuottajan kellarissa viinintekijän opastuksella kuin neutraalissa toimistohuoneessa.
Kellareissa viinejä ei myöskään maisteta sokkona. Etiketti ja tieto viinin hinnasta vaikuttavat arviointiin. Tästä on paljon tieteellistä tutkimusta.
Korkeat pisteet voivat olla myös kriitikon omaa huomion kalastelua. Pisteet noteerataan kriitikon nimen kera viinilehdissä. Viinin tuottajat käyttävät pisteitä ja kriitikkoa markkinoinnissaan. Ja kun hype viinin ympärillä kasvaa, kuluttaja huomaa sen kohonneina hintoina ja heikompana saatavuutena. Kriitikko saa huomiota, mutta kuluttaja ei saa viiniä.
Riskinä on se, että naapurit alkavat kopioida korkeat pisteet saanutta viiniä. Tällöin saatetaan menettää ainutkertaista viinien erilaisuutta, mikä tekee viineistä kiehtovia. Kaliforniassa on tästä kosolti kokemusta.
Voi olla utopistista toivoa, että viinimaailmaan saataisi yhtenevät kriteerit viinien laadun arvioinnille. Toisaalta happojen, alkoholin ja hedelmän tasapaino, maun pituus, tanniinien kypsyys, hedelmän tyypillisyys ja viinin virheettömyys kertovat korkeasta laadusta. Ehkä yhteistyöllä voitaisiin alkaa kehitellä paremmin yhteismitallista arviointiasteikkoa?
Sitä ennen kriitikkojen olisi syytä arvioida viinit sokkona neutraaleissa oloissa puolueettomasti. Olosuhteiden raportointi ja arviontikriteerien julkaisu arvioinnin yhteydessä olisivat hyvä alku.
