Blogikirjoitukset

Kyynelten lahja

Kyynelillä ja viinillä on paljon yhteistä. Jos jäit miettimään mitä, lue Jaakko Heinimäen hurmaava kolumni aiheesta!

Keski-Italian Umbrian viinirinteiden kasvatti, Assisin pyhä Franciscus sairasti kroonista silmäsairautta, jonka kerrotaan johtuneen siitä, että hän itki niin paljon.

Jaakko Heinimäki on pappi, Viini-lehden kolumnisti ja Kirkko ja Kaupunki -median päätoimittaja.

Franciscus oli varakkaan perheen poika, joka nuorena miehenä havahtui omaan koppavuuteensa kovaosaisempia kohtaan. Spitaaliin sairastuneita lajitovereitaan tavattuaan Franciscus tajusi äveriään elämänsä sisäisen köyhyyden ja sai ”kyynelten lahjan”, kuten hänen perustamansa veljeskunnan merkittävimpiin teologeihin kuulunut pyhä Bonaventura kutsui oppi-isänsä taipumusta ”puhdistaa sielunsa silmiä kyynelten virroilla”. Franciscuksen kyynelehtiminen meni niin pitkälle, että lopulta lääkäri kielsi häntä itkemästä. Alituinen itku tuhoaisi hänen näkökykynsä. Franciscus kuitenkin vakuutti lääkärille, että hän sokeutuu mieluummin ruumiillisesti kuin menettää kyyneleensä, joilla sisäinen silmä puhdistuu näkemään, mikä on elämässä tärkeintä.

Kyynelillä ja viinillä on paljon yhteistä. Kumpikin on luonnontuotteena syntynyt neste, johon vain harvat pystyvät suhtautumaan puhtaan biokemiallisesti. Kyynelten kemiallinen kaava ei kerro vielä mitään niistä tunteista, joita kyyneliin liittyy. Samanlainen sielukkuus välkähtelee viinilasissa. Pelkkänä etyylialkoholina viini on tylsääkin tylsempi juoma. Ihmisten yhdistäjänä ja sukupolvelta toiselle siirtyvänä kertomuksena Äiti Maan anteliaisuudesta viini on kiinnostavaakin kiinnostavampi kulttuurituote. Viini on kulttuurituote sanan ”kulttuuri” kummassakin merkityksessä: latinan cultura merkitsee viljelyä. Alun perin kulttuuri tarkoitti konkreettisesti maanviljelyä. Vasta roomalainen filosofi ja kirjailija Cicero alkoi puhua kulttuurista hengen viljelyn merkityksessä, sivistyksenä.

Kyyneleet ovat epäilemättä kostuttaneet viinitarhojen maaperää monet kerrat. Voin kuvitella, että kun viinikirva tuhosi melkein kaikki viiniviljelykset Euroopassa 1800-luvun lopulla, vavahtelivat raavaimpienkin maajussien leukaperät. Ei pelkästään ansionmenetyksen vuoksi, vaan siksi, että jotakin arvokasta vaikutti kokonaan tuhoutuneen.

Luojan kiitos ehtoollisviinin kanssa läträävät lähetyssaarnaajat olivat vieneet viiniköynnöksen Amerikan mantereelle 1500-luvulla. Heidän ansiostaan eurooppalaiset tarhat saatiin tuhon jälkeen uuteen alkuun rahtaamalla Chilestä ja Kaliforniasta uudet viiniköynnösten juurakot. Ja kiitos evoluution, amerikkalaiset köynnökset olivat kehittäneet itseensä vastustuskyvyn kirvojen hyökkäyksille.

Siinäkin on saattanut viininviljelijältä itku päästä, kun rypäleet ovat jääneet poimimattomina köynnöksiin ja sitten on home iskenyt ja tehnyt niistä kelvottomia karvapalloja. Heiltä, jotka ensimmäisinä keksivät puristaa viiniä homeen rusinoimista rypäleistä, on vaadittu lujaa uskoa tai syvää epätoivoa. Ensimmäiset makeat jalohomeviinit tehtiin Tokajissa, jos unkarilaisilta kysytään – tai Sauternesissa, jos vastaajina ovat ranskalaiset. Jalohomeviini on hyvä esimerkki katastrofin kääntymisestä hyväksi. Niiden etiketteihin voisi hyvin painaa tanskalaisfilosofi Søren Kierkegaardin paradoksaalisen lauseen: ”Olisin tuhoutunut jollen olisi tuhoutunut.”

Etelä-Italiassa pullotetaan Kristuksen kyyneltä, Lacryma Christi. Legendan mukaan viini kasvaa palstoilla, joiden maaperän Jeesus kostutti kyynelillään Vesuviuksen purkauduttua ja tuhottua kokonaisia kaupunkeja. Etelä-Afrikassa taas tehdään enkelien kyyneleitä: viinitalo Grande Provencen valikoimiin kuuluu Angels Tears -tuoteperhe punaista, valkoista ja roseeta. Tarina kertoo enkeleiden aikoinaan hiipineen Grande Provencen kellariin ja itkeneen ilosta maistettuaan heidän viinejään. Teologisesti ottaen tarina ei pidä paikkaansa, sillä klassisen enkeliopin mukaan enkeleillä ei ole tunteita: ne vain kylmäpäisesti toteuttavat saamaansa tehtävää. Mutta tarina on hyvä ja viini varmasti mainiota.