Trench – Kulttibaari
Tokiossa sijaitsee Trench-cocktailbaari, jonka monet alan ammattilaiset rankkaavat vaatimattomasti maailman parhaaksi. Ainakin kaikki palikat ovat kohdallaan: kiinnostava cocktail-lista, joka huomioi niin klassikot kuin kokeellisemmat sekoitukset, viktoriaanista tyyliä ja popkulttuuria velmusti miksaileva sisustus sekä kohtuullisella englannilla kommunikoiva henkilökunta. Tyylikkyydestä huolimatta tunnelma baarissa on letkeän kulmakuppilamainen, ja asiakaskunta juuri sopiva sekoitus natiiveja ja cocktail-turisteja.
Sitten vain tilaus sisään. Baarimestari hyväksyttää kaikki juomaan tarvittavat komponentit pullo kerrallaan, ottaa lohkareen jäätä ja veistelee siitä tarkasti lasin täyttävän palan. Kun kuutio on muotovalio, se valellaan vielä kivennäisvedellä, jotta terävät kulmat tasoittuvat. Mikä tahansa jääpala-automaatin suoltama kuutio ei kelpaa. Juuri mitään aineksia ei esivalmistella, sillä sitä pidetään huijaamisena. Käsityön tulee näkyä asiakkaalle.
Trenchin tiimi isännöi samoilla kulmilla myös Tram-baaria, joka on päivällä suosittu kahvila-pienpaahtimo ja iltaisin absinttipohjaisiin juomiin erikoistunut trendibaari.
Yokochot – Riemua radan alla
Tokion rautatiesiltojen alla ja pilvenpiirtäjien varjoissa lymyilee vieläkin kujia, jotka näyttävät siltä kuin olisivat keisari Hirohiton ja maata miehittivien amerikkalaisten ajalta. Näiltä charmikkaasti kulahtaneilta kujilta löytyvät yokochot eli eksentristen baarien, puotien ja edullisten pikkuravintoloiden keskittymät, joista monet toimivat jo sotia edeltävinä aikoina. Ne tarjoavat läpileikkauksen siitä, mitä tavallinen tokiolainen syö: tare-kastikkeesta kiiltäviä yakitori-vartaita, höyryäviä kulhollisia udon-nuudeleita, rapsakkaa tempuraa…
Yokochoissa hinnat ovat edullisempia kuin tavallisissa ravintoloissa, mutta mukavuudesta täytyy tinkiä. Tilaa on niukalti, mutta syödä voi myös ulkona penkeiksi kasatuilla kaljakoreilla tasapainoillen. Jopa normaalisti varautunut tokiolainenkin voi pienessä hönössä innostua ottamaan kontaktia.
Monja-yaki – Tokio-pannari
Osakalla on okonomiyaki – leveällä paistolevyllä pöydässä paistettava kaalipannari, jonka sisuksiin kumotaan vaihtelevasti kaikkea maan ja taivaan väliltä – ja Tokiolla monja-yakinsa. Siinä missä okonomiyakilla on pyöreän nätti muoto, jota vielä kaunistellaan katsuobushi-lastuilla ja majoneesiviiruilla, monja-yaki on helvetillisen ruma sotku, joka ei todellakaan houkuttele mönjämäisellä ulkonäöllään. Mutta pahuksen hyvää se silti on.
Monja-yaki on erityisesti Tsukishiman erikoisuus. Maailman kuulun Tsukijin kalatorin läheisyydessä, keinosaarella sijaitsevassa Tsukishimassa on muutaman sadan metrin pituinen ravintolakatu, jonka varrella palvelee liki sata monja-yaki-ravintolaa.
Sateisena arki-iltana paikat näyttävät identtisiltä, joten valitsen summamutikassa kutsuvimman oloisen. Tilaan possua ja kanaa, jotka saapuvat pöytään raakoina kera raastetun kaalin, vihannesten ja erittäin ohuen taikinan. Tarjoilija viittoo kumoamaan kasan paistolevylle. Noudatan neuvoa ja levitän Jackson Pollockin maalausta muistuttavan sotkun paistumaan. Toimitusta silmä kovana seuraava tarjoilija puuttuu heti peliin ja järjestää kasvikset ympyrän muotoiseksi keoksi, jonka sisään luiru taikina lirutellaan. Noin kymmenen minuutin taputtelun ja paistamisen jälkeen alkaa olla valmista. Lätty kaavitaan pienillä lastoilla suoraan paistolevyltä suuhun ja nautitaan jääkylmän oluen kera. Arigato!
Soba House Konijiki Hototogisu – Tähtiramenia
Voiko pahainen nuudelikipari olla yhtä kulinaarinen kokemus kuin Helsingin ykkösravintola Palace? Ainakin rengasfirma Michelin uskoo niin. Tuore Tokio-ravintolaopas antaa nimittäin Michelin-tähden peräti kolmelle ramen-ravintolalle eli Tsutalle, Nakiryulle ja Soba House Konijiki Hototogisulle. Oma suosikkini on viimeksi mainittu.
Shinjukun laitamilla sijaitsevaan Hotogisuun on aina jono. Pahimmillaan ulkoilemaan joutuu tunnin, joskus kaksikin, mutta jos saapuu hyvissä ajoin ennen avaamisaikaa, selviää vartin jonottamisella.
Sisään päästyä ostetaan automaatista tiketti ja valitaan mahdolliset lisukkeet. Hotogisun lippulaiva-annoksen, Shoyu Ramenin, liemi on keitetty simpukoista, kananluista ja kuivatuista pikkukaloista. Talon tare, liemen maustava tahna, on yhdistelmä neljää erilaista soijaa ja kasaan keitettyä kanalientä.
Ja kyllä, kulho todellakin on kaiken odottamisen väärti. Vahva liemi on hienostuneen vivahteikas ja omatekoiset nuudelit suuntuntumaltaan herkullisen meheviä. Päällä on peruslisukkeet eli pari viipaletta paahdettua possua, bambua ja kuuden minuutin muna. Koko hoidon kruunaa tateista ja tryffeleistä uutettu makuöljy.
Drippiä vuosikertapavuista – Café de l’Ambre
Japani on yllättävän vahva kahvimaa niin kuluttajana kuin trendien luojana. Maan ensimmäinen kahvilaketju perustettiin vuonna 1907, ja siitä pitäen kahvilat ovat olleet sosiaalisen elämän keskuksia – jopa enemmän kuin baarit tai oluthallit.
Eksoottisimmilta suomalaiseen silmään vaikuttavat kissatenit, vintage-kahvilat, joissa sama omistaja on saattanut palvella asiakkaitaan vuosikymmenet sisustuksen juurikaan muuttumatta.
Drip-kahvin pyhättö, vuonna 1948 aloittanut Café de l’Ambre tihkuu menneiden aikojen tunnelmaa. Omistaja Sekiguchi Ichiro seisoi tiskinsä takana joka päivä siihen saakka, kunnes jäi eläkkeelle 101-vuotiaana. Ambren juttu on käsin tiputeltu drip-kahvi, jota saa halutessaan vuosikertapavuista. Vanhimmat niistä ovat 1970-luvun lopulta.
Tupakointiin suorastaan rohkaistaan ja espressoa on turha kysellä. Koska mainittu juoma tehdään koneella, sitä ei vanhan liiton kahviammattilaisten keskuudessa noteerata käsityöksi. Drippiä sen olla pitää.
