Lukion ammatinvalintapsykologi ehdotti Maija Ijäkselle sirkustirehtöörin, risteilyemännän tai hotellinjohtajan työtä. Ravintolatoimenjohtajana hän kokee olevansa kaikkea tätä. Kolmessakymmenessä vuodessa Maija on ehtinyt työskennellä monissa Helsingin parhaista ravintoloista ja tehdä kaikkea tarjoilusta hovimestarin ja ravintolapäällikön tehtäviin. Asiakkaiden rakastama Maija tekee töitä alaistensa rinnalla ja mentoroi heitä asiakkaan huomioimisessa.

Yhteisöllisyys

”Ravintolapäällikön työssä on paljon samaa kuin vanhempieni ammateissa. Isäni oli elokuvaohjaaja, joka piti monia lankoja käsissään ja johti isoa työryhmää. Oma roolini on silti lähempänä äitini näyttelijän työtä, jossa työtiimi on olennaisempi kuin yhden ihmisen visio. Ohjaaja ohjaa tekeviä ihmisiä ja minä olen tekevä ihminen.

En rinnasta ravintolatiimiä perheeseen, vaan enemmänkin teatteriin. Työryhmän jäsenet vaihtuvat ja rooleissa tarvitaan kaikenlaisia ihmisiä. Hiljaiset puurtajatkin pitää huomioida, ettei tule semmoista tähtikulttia, jossa joku supermyyjä kerää kaiken huomion. En tiedä, onko se yhteisöllisyyttä vai vasemmistolaista kasvatusta, mutta pyrin aina asettumaan heikomman asemaan.

Työryhmästä saa hirveästi energiaa. Yhdessä tekeminen alaisten kanssa rakentaa myös luottamusta. Liiketoiminnassakin kaikki lähtee ihmisistä. Konsepti voi olla kuinka hyvä tahansa, mutta lopulta käytännön toteutus ratkaisee enemmän kuin ruokalista.”

Hyvä fiilis

”Luin hiljattain ravintoloitsija Tommi Tuomisen haastattelun, jossa hän kertoi ajattelevansa joka ilta ennen serviisiä, että tänään on jonkun juhlailta. Se on kauhean kiva ajatus ja luo merkityksellisyyden tunnetta tekemiseen. Hyvä fiilis lähtee yhteyden luomisesta työntekijöihin ja asiakkaisiin. Esihenkilöltä rentous vaatii rohkeutta, ei voi piiloutua auktoriteetin taakse.

Ensimmäisessä ravintolapäällikön työssäni meille teetettiin psykologiset testit. Muut edustivat tuottavuus- ja tehokkuusorientoitunutta ihmistyyppiä. Minulle sanottiin vähän pilkallisesti: Sitten on yksi, jota psykologipiireissä kutsutaan Hanna Hyväntahtoiseksi.

’Sä haluaisit vaan, että kaikilla on hyvä fiilis’. Muistan miettineeni jo silloin, että eihän se ole mikään heikko piirre, vaan mielestäni jopa tämän alan ydin. J. Karjalainen on sanonut hyvin, että

’Fiilis on älykkyyden korkein muoto’”.

Mutkattomuus

”Ravintolassa suosikkiannoksiani ovat hyvin tehdyt klassikot, kuten tartar ja Wallenbergin pihvi. Aina, kun listalla on haukiwallenbergia tai haukipyöryköitä, tilaan niitä. Ulkomaillakin valitsen mieluummin kälyisen bistron kuin kiiltävän trendiravintolan.

Kotona kokkaan aika ronskilla otteella, enimmäkseen pastaa tai piiraita, joihin voi änkeä melkein mitä vain: anjovista, sardellia, kaprista ja juustoa. En suunnittele erikseen alku-, pää- ja jälkiruokaa, vaan tarjoan sitä, mitä on huvittanut tehdä – sopivat ne sitten yhteen tai eivät. Olen sillä lailla rento ruoan suhteen.

Lempiviinejäni ovat Rhônen alueen valkoviinit ja kevyet pinot noirit. En ole viinihifistelijä, mutkattomuus on tärkeämpää siinäkin. Viinikaapistani saa avata minkä viinin tahansa, en hilloa mitään.

Nuori tarjoilija kysyi, onko meillä pakko olla listalla tuo tavallinen viini, se on tosi tylsä. Vastasin, että niillä hänen mielestään tylsillä viineilläkin on kohderyhmänsä. Jos kaikki on jännää, niin jännittävyys menettää merkityksensä.”

Kaunokirjallisuus

”Lapsuudenperheessäni luettiin ja keskusteltiin paljon taiteesta. Se ei ollut elitismiä, vaan ihan arkipäiväistä.

On ihanaa lukea tuntikausia, silloin saa keskittyä vain yhteen asiaan. En ole ikinä kuunnellut yhtään äänikirjaa. Usein sanotaan, että se vapauttaa kädet, että voi leipoa tai jotain, mutta lukiessani en haluakaan tehdä muuta kuin uppoutua kirjaan.

Luen pelkästään kaunokirjallisuutta. Joku kysyi, miksi en lue tietokirjoja, mutta kaunokirjallisuus ajaa saman asian. Hyvin kirjoitetusta kirjasta oppii maailmasta ja ihmisistä.

Laajasta sanavarastosta on hyötyä myös ravintola-alalla. Annoksen tarina pitäisi pystyä kertomaan vähän eri sanoin eri asiakkaille. Jos maksat tasokkaasta illalliselämyksestä, on ärsyttävää kuulla sama ulkoa opeteltu teksti naapuripöydästä. Se latistaa tunnelman.”

Oman paikan löytäminen

”Kaksikymppisenä haaveilin copywriterin työstä. Ravintola Teatterin tuolloinen johtaja Kasperi Saari sanoi, että tajuatko, että olet tosi hyvä siinä, mitä teet nyt. Sen jälkeen lopetin haikailun.

Kun lapset olivat pieniä, tein töitä iltamyöhään Ravintola Meccassa. Sitten törmäsin lapsuuden tuttuuni Antto Melasniemeen, joka pyysi minua uuteen ravintolaansa Ateljé Finneen. Päädyin sinne kahdeksaksi vuodeksi. Se oli tarpeeksi pieni, mutta kunnianhimoinen ja ihan minun näköiseni paikka. Oli ihania asiakkaita ja perhe-elämä rauhoittui.

Niissäkin paikoissa, joissa ei tunne itseään kotoisaksi, oppii itsestään. Jossakin isossa ravintolassa voisin saada puolet enemmän palkkaa kuin nyt, mutta viihdyn paremmin pienemmissä. On vähemmän pätemistä ja byrokratiaa ja enemmän tilaa luovuudelle. Kämp ei ollut minua varten, mutta sitä kautta tutustuin Henri Aléniin ja pääsin Finnjäveliin.

Hinkua perustaa oma ravintola ei ole toistaiseksi tullut. Olen enemmän tekijä kuin visionääri.”

Uteliaisuus

”Tykkään kokeilla eri urheilulajeja, kuten seinäkiipeilyä ja painonnostoa, jota harrastan edelleen. Nuorempana kilpailin vuosia karaten maajoukkueessa.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpommin jämähtää ajattelemaan, että maailma on valmis. Sitä vastaan pitää sotia kaikin voimin. Harrastin pari kautta house-tanssia, vaikka se oli järjettömän vaikeaa. Teki hyvää asettua vaihteeksi aloittelijan asemaan. Äitini opiskeli eläkkeellä suntion ammatin. Hän ei kuulu kirkkoon, mutta pitää puutarhatöistä ja musiikista. Aina voi vaihtaa suuntaa.

En ole ikinä kauheasti suunnitellut elämääni, mutta yritän olla sillä tavalla utelias, että jos tulee jotakin kiinnostavaa vastaan, niin sanon mieluummin kyllä kuin ei.”