Islannin olutkulttuuri, onko sitä? Näin voitiin perustellusti kysyä vielä kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt Islanti kirii oluillaan muiden maiden rinnalle – ellei jo ohikin.

Islannissa olut oli laitonta aina vuoteen 1989 asti. Kyllä vain. Se ei ole mikään urbaanilegenda, vaan täyttä totta. Mutta miksi ja miten ihmeessä?

”Islanti kielsi vuonna 1915 kokonaan kaiken alkoholin myynnin. Viinin osalta kieltolaki alkoi kuitenkin murtua jo 1920-luvulla, sillä Espanja ja Portugali uhkasivat kieltää islantilaisen kalan maahantuonnin, elleivät ne saaneet tuoda Islantiin viiniä,” kertoo reykjavikilainen historioitsija ja olutasiantuntija Stefán Pálsson.

1930-luvulla myös vahvemmat alkoholit sallittiin, ja siihen vaikutti muun muassa se, että lääkärit alkoivat määrätä alkoholia erilaisten sairauksien hoitoon. Viiniä hermojen rauhoittamiseen, konjakkia sydämelle. Olutkielto sen sijaan säilyi, eikä se edes aiheuttanut kummempia protesteja.

”Monet ajattelivat, että olut on laiskoille tanskalaisille, jotka tissuttelevat pitkin viikkoa. Me islantilaisethan olemme ahkeraa kansaa ja kun juomme, juomme viikonloppuisin ja humaltuaksemme”, Pálsson kertoo naureskellen samalla, kun keittää paikallisen kahvipaahtimon espressoa kotonaan reykjavikilaisessa pienkerrostalolähiössä.

”Myös kahvikulttuurimme oli täysin primitiivinen vielä, kun olin nuori. Parisen kymmentä vuotta sitten saimme ensimmäisen pienpaahtimon, ja siitä alkoi eräänlainen kahvivallankumous.”

Pálssonin lempijuoma on kuitenkin olut. Hän kertoo kiinnostuneensa oluesta 14-vuotiaana, kun olutkielto purettiin ja hän sai seurata isänsä ja tämän kavereiden intoilua oluen vapautumisen ympärillä. Suuri päivä oli ensimmäinen maaliskuuta 1989, ja tuo päivämäärä löytyy edelleen Islannin kalenterista nimellä Bjórdagur eli Olutpäivä.

Nyt Stefán Pálsson muun muassa opettaa olutkoulussa, bjórskólinnissa,joka järjestää olutluentoja ja -tastingeja oluesta kiinnostuneille paikallisille sekä saarelle tulviville turisteille. Hän on myös kysytty oluesta tarinoja paikallisissa ja kansainvälisissä medioissa – eikä ihme, sillä hän ei peittele innostustaan päästessään puhumaan islantilaisesta oluesta.

”Kymmenen vuotta sitten juomastani oluesta ehkä 90 prosenttia oli tuontiolutta ja vain 10 prosenttia islantilaista, sillä kotimainen olut oli niin surkeaa. Nyt suhde on kääntynyt päälaelleen ja islantilaisesta oluesta voi olla ylpeä.”

Islantilaisen olutkulttuurin nopeaan kehittymiseen on vaikuttanut yleisen olutinnostuksen lisäksi makrotalouden liikkeet. Islannin talouden romahtaminen vuonna 2008 oli islantilaiselle olutkulttuurille hyväksi, sillä valuutan notkahtamisen myötä kotimaiset oluet alkoivat pärjätä hintakilpailussa. Toki myös turismin kasvu viime vuosina on vauhdittanut bisnestä.

Mutta mennään takaisin kieltolain aikaan. Eikö saarella siis ollut tuolloin olutta lainkaan?

”Oli tietysti. Meillä oli pari panimoa, toinen Reykjavikissa ja toinen Akureyrissa. Ne tekivät mietoa tai alkoholitonta olutta eli pilsneriä”, Palsson kertoo.

Ja miedosta oluesta sai vahvempaa, kun siihen lorautti hieman terävää eli brennivíniä tai lantia eli pontikkaa, jota edelleenkin tislataan yleisesti varsinkin maaseudulla. Palsson kertoo, että monilla baareilla oli omat reseptinsä, jonka mukaan ne sekoittivat ”pilsneristä” ja brennivínistävahvempaa olutta, ja kuppilat jopa kisasivat siitä, kenellä oli maistuvin sekoitus.

”Pahaa se kuitenkin aina oli.”

Vuonna 1940, kun Iso-Britannia miehitti Islannin, oluen kieltoa höllennettiin sen verran, että ulkomaalaisille – erityisesti siis brittisotilaille – saatiin tehtyä vahvempaa olutta. Myöhemmin nämä panimot jatkoivat vahvemman oluen valmistamista pienissä määrissä vientiin ja myös Yhdysvaltain Keflavikin tukikohdan sekä eri maiden lähetystöjen tarpeisiin. Islantilaista vahvempaa olutta sai ostaa myös esimerkiksi lentokentiltä.

Entä sitten myytti karskeista viikingeistä riehumassa juovuspäissään? Monet panimot ratsastavat viikinkimytologialla brändiä rakentaessaan. Eivätkö viikingit ja olut ole luonteva pari – ja siten myös Islanti ja olut?

”Tuo on vain myytti. Viikingit olivat Euroopan selväpäisintä kansaa. Eihän täällä pohjoisessa ollut helposti alkoholia saatavilla, ja jos olikin, se oli kallista.”

Islanti on muutenkin ollut historiallisesti Euroopan maiden häntäpäässä, mitä tulee alkoholin kulutukseen. Maan alkoholilaki on edelleen Pohjoismaiden tiukin. Alkoholin ostamisen ikäraja Islannissa on 20 vuotta. Ruokakaupoissa saa myydä vain juomia, joiden alkoholiprosentti on alle 2,25.

”Mutta olemme kovaa vauhtia ottamassa muita kiinni!”

Islantilaisten kiinnostus olutta kohtaan heräsi 1970-luvulla, kun matkailu yleistyi. Kun islantilaiset kävivät viikonloppumatkoillaan Lontoossa ja muualla Euroopassa, he pääsivät aistimaan pubikulttuuria ja saivat myös tuoda täydet lastit tax free -oluita kotiin.

Olutkulttuurin kukoistuskausi Islannissa alkoi kuitenkin vasta 2000-luvun alussa, kun amerikkalainen craft beer -liike saavutti syrjäisen Islanninkin internetin välityksellä.

”Varsinkin nuoret miehet alkoivat innostua oluesta ja haaveilivat omasta panimosta”

Islannin ensimmäisen pienpanimon perusti kuitenkin entinen kalastaja, joka oli työtapaturman takia joutunut lopettamaan kalastamisen ja kaipasi jotain uutta tekemistä. Hänen vaimonsa sattui näkemään tv-uutisista jutun, jossa kerrottiin monien tanskalaisten maaviljelijöiden panevan olutta maanviljelyksen ohessa, vaikka heillä ei ollut mitään aiempaan kokemusta panimoalasta. Pariskunta innostui ajatuksesta ja alkoi opiskella oluentekoa. Ensimmäisen panimonsa, Kaldin, he perustivat vuonna 2006 Pohjois-Islantiin. Panimo on edelleen toiminnassa.

”Oli hyvä, että ensimmäisen mikropanimon perustaja ei ollut mikään olutintoilija, joka olisi haaveillut tekevänsä olutvallankumouksesta yhdessä yössä. Sellainen olisi nimittäin epäonnistunut surkeasti. Kaldin panimo on hyvin konservatiivinen ja tekee muun muassa perinteistä tsekkipilsiä, joka on tosi suosittua ja laadukasta.”

Nyt olut on valloittanut kärkisijan alkoholijuomien kulutuksessa Islannissa. Saarella on kymmenkunta pienpanimoa, jotka myyvät oluita Islannin alkoholimonopolille eli Vínbúðille. Tarkkaa pienpanimoiden määrää on Palssonin mukaan hankala arvioida, sillä ala kehittyy edullisten panimolaitteiden markkinoille tulon myötä nopeasti.

”Vaikka olutharrastajat keskittyvät Reykjavikin alueelle, pienpanimoita on avattu etenkin maaseudulle. Se johtuu tietenkin edullisemmista vuokrista ja työvoimakustannuksista, mutta myös siitä, että pienpanimokulttuuri on Islannissa tiiviisti sidoksissa turismiin. Maaseutuyrittäjät pyörittävät ravintoloita ja lähiruokaputiikkeja, ja paikallinen olut istuu kuvioon luontevasti.”

Poikkeuksiakin on, kuten Borg Brugghús. Se on Islannin vanhimman panimon omistama pienpanimo Reykjavikissa. Borg polkaistiin käyntiin vuonna 2010, eikä kukaan tuolloin osannut aavistaa, kuinka suosittu siitä tulisi ja kuinka nopeasti olutkulttuuri alkaisi kehittyä.

”Esimerkiksi Borgin American IPA Úlfur oli aikanaan kokeilu, jonka ei odotettu onnistuvan. Sitä tehtiin vain pieni erä kokeeksi. Mutta siitä tulikin yksi panimon menestystarinoista.”

Palsson kertoo, että kymmenisen vuotta sitten islantilaiset kiikuttivat suodattamatonta vehnäolutta takaisin kauppaan, koska luulivat sen olevan pilalla. Nyt oluttyyli on yksi suosituimmista Islannissa.

Olutkulttuurin nousu näkyy Palssonin mukaan positiivisesti Reykjavikissa kaupunkikuvassa.

”Muistan, kuinka keskusta autioitui autioitumistaan. Kauppoja suljettiin ja kadut olivat täynnä tyhjiä liiketiloja, sillä kaikki keskittyi isoihin kauppakeskuksiin kaupungin laitamille. Nyt joka kulmaan on alkanut ilmestyä pubeja ja baareja. Kaupunki tuntuu taas eläväiseltä.”